AINEELLINEN pakko loi avioliiton perustat, sukupuolinen tarve kaunisti sitä, uskonto sanktioi ja ylevöitti sen, valtio vaati ja sääteli sitä. Kehittymässä oleva rakkaus alkaa myöhempinä aikoina sen sijaan todistaa avioliiton oikeutusta ja ylistää sitä sivilisaation hyödyllisimmän ja jaloimman instituution—kodin—alkulähteenä ja luojana. Ja kodinrakentamisen tulisi olla kaiken kasvatuksellisen ponnistelun keskeisin ja oleellisin sisältö.
Pariutuminen on pelkästään suvunjatkamiseen liittyvä toimi, johon yhdistyy vaihtelevia määriä omien halujen tyydytystä; avioliitossa eli kodinrakennuksessa on suurelta osin kysymys itsesäilytyksestä, ja se edellyttää yhteiskuntalaitoksen kehittymistä. Yhteiskunta itsessään on perheyksiköistä kokoonpantu rakennelma. Yksilöt ovat sangen lyhytaikaisia, jos heitä ajatellaan planeetalla vaikuttavina tekijöinä. Vain perheet ovat sosiaaliseen kehitykseen jatkuvasti vaikuttavia yksikköjä. Perhe on se kanava, jonka kautta kulttuurin ja tiedon virta soljuu yhdeltä sukupolvelta toiselle.
Koti on pohjimmiltaan sosiologinen instituutio. Avioliitto kehkeytyi itsesäilytyksen takia harjoitetusta yhteistyöstä ja suvunjatkamisen edellyttämästä kumppanuudesta, kun sen sijaan halujentyydyttymisen elementti oli enemmänkin sattumanvarainen. Koti sulkee kuitenkin piiriinsä kaikki kolme ihmiselon perusfunktiota, kun taas elämän jatkumisesta huolehtiminen tekee siitä ihmisen perusinstituution, ja sukupuolielämä erottaa sen kaikista muista sosiaalisista toiminnoista.