Avioliiton perustaa ei laskettu sukupuolisuhteille, vaan ne liittyivät siihen sattumanvaraisesti. Alkuaikojen mies ei tarvinnut avioliittoa; hän tyydytti sukupuoliset tarpeensa kuormittamatta itseään vaimosta, lapsista ja kodista koituvilla velvollisuuksilla.
Koska nainen on fyysisesti ja tunne-elämältään sidoksissa jälkeläisiinsä, hän on riippuvainen miehen kanssa harjoitettavasta yhteistyöstä, ja tämä ajaa häntä avioliiton turvalliseen suojaan. Mutta miestä ei mikään suoranainen biologinen vietti ollut johdattamassa avioliittoon—vielä vähemmän sellainen häntä siellä piti. Rakkaus ei suinkaan tehnyt avioliittoa miehen kannalta houkuttelevaksi, vaan mieluumminkin nälkä oli se, joka houkutteli villimiehen naisen luo ja siihen alkeelliseen asuinsuojaan, jossa tämä lapsineen eleli.
Avioliittoa ei saanut aikaan edes se, että olisi tietoisesti tajuttu sukupuolisuhteista koituvia velvoitteita. Alkukantainen ihminen ei käsittänyt, mikä yhteys oli sukupuolisten tarpeiden tyydyttämisen ja sittemmin seuraavan lapsen syntymän välillä. Aikoinaan uskottiin yleisesti, että neitsyt voisi tulla raskaaksi. Villi-ihminen rakensi mielessään jo varhaisessa vaiheessa sellaisen käsityksen, että pikkuvauvat tehtiin henkien maassa. Raskauden uskottiin seuraavan siitä, että henki—kehittyvä aave—meni naiseen. Niin ruokavaliosta kuin pahasta silmästäkin uskottiin, että ne kykenivät saamaan neitsyen tai naimattoman naisen raskaaksi, kun taas myöhemmät uskomukset liittivät elämän alkuunlähtemisen hengitykseen ja auringonvaloon.
Monien varhaiskansojen uskomuksissa aaveet liittyivät mereen, siksi oli vallalla monia neitsyiden peseytymistapoja koskeneita rajoituksia. Nuoret naiset pelkäsivät huomattavasti enemmän kylpeä nousuveden aikana meressä kuin he pelkäsivät olla sukupuolisuhteissa. Muotopuolia pikkulapsia tai keskosia pidettiin eläinten poikasina, jotka olivat huolimattoman kylpemisen seurauksena tai pahansuopaisen henkitoiminnan johdosta päässeet naisen ruumiiseen. Villi-ihmisiä ei tietenkään millään tavoin emmityttänyt kuristaa tällaiset jälkeläiset kuoliaiksi heti niiden syntymän hetkellä.
Asioiden todellinen laita alkoi valjeta ensi kerran, silloin kun alettiin uskoa, että sukupuolisuhteet avasivat tien, jota kautta hedelmöittävä aave meni naiseen. Ihminen on sen jälkeen saanut selville, että isältä ja äidiltä tulee yhtäläinen panos niitä eläviä perintötekijöitä, jotka panevat jälkikasvun alulle. Mutta vielä kahdennellakymmenennelläkin vuosisadalla monet vanhemmat koettavat pitää lapsensa enemmän tai vähemmän tietämättöminä siitä, mistä ihmiselämä saa alkunsa.
Jonkinlaisen yksinkertaisen perheen takeena oli se tosiasia, että suvunjatkamistoiminta tuo mukanaan äiti–lapsi-suhteen. Äidinrakkaus on vaistomaista; sen alkuperä ei ole tapasäännöissä niin kuin on avioliiton. Kaikissa nisäkkäissä ilmenevä äidinrakkaus on kokonaan paikallisuniversumin mielenauttajahenkien antama synnynnäinen ominaisuus, ja voimakkuutensa ja uhrautuvuutensa puolesta se on aina suorassa suhteessa kyseiselle lajille ominaisen avuttoman vauvaiän pituuteen.
Äidin ja lapsen välinen suhde on luonnonmukainen, voimakas ja vaistomainen, ja suhde, joka sen vuoksi pakotti alkuaikojen naiset alistumaan moniin outoihin olosuhteisiin ja kestämään sanoin kuvaamattomia koettelemuksia. Tämä pakottava äidinrakkaus on se rampauttava emootio, joka on aina antanut naiselle niin tavattoman epäedulliset lähtöasemat kaikissa hänen kamppailuissaan miehen kanssa. Äidinvaisto ei ihmislajin kohdalla kuitenkaan ole vastustamaton, vaan kunnianhimo, itsekkyys ja uskonnollinen vakaumus voivat sen lannistaa.
Vaikkei äiti–lapsi-suhde merkitse sen paremmin avioliittoa kuin kotiakaan, se oli kuitenkin se itu, josta nämä molemmat versoivat. Pariutumisen kehityksessä astuttiin pitkä askel eteenpäin, kun tällaiset tilapäiset kumppanuussuhteet kestivät sen verran pitempään, että suhteesta seuranneet jälkeläiset ehdittiin kasvattaa, sillä silloin kysymys oli jo kodinrakentamisesta.
Näihin entisaikojen parisuhteisiin sisältyneistä ristiriita-asetelmista huolimatta ja liiton löyhyydestä riippumatta nämä miehen ja naisen kumppanuussuhteet lisäsivät hengissäsäilymisen mahdollisuuksia huomattavasti. Yhteistyössä toimiva mies ja nainen, vaikkei perhettä ja jälkikasvua vielä olisikaan, ovat monin tavoin ylivoimaisempia kuin kaksi miestä tai kaksi naista. Tämä sukupuolten välinen parinmuodostus lisäsi henkiinjäämistä ja oli ihmisyhteiskunnan varsinainen alku. Sukupuolten välinen työnjako edisti myös hyvinvointia ja lisäsi onnellisuutta.