ERÄÄNÄ uskonnon toimintamuotona rukoileminen kehittyi edeltäneistä ei-uskonnollisista monologi- ja dialogiesityksistä. Alkukantaisen ihmisen minätietoisuuden kehittymisen myötä sen väistämättömänä ja itsestään selvänä seurauksena heräsi myös tietoisuus muista olevaisista, heräsi kaksitahoinen potentiaali toisaalta sosiaaliseen reagointiin ja toiseksi Jumalan olemassaolon tunnustamiseen.
Varhaisimmassa muodossaan rukouksia ei osoitettu Jumaluudelle. Tällaiset ajatusten julkituonnit muistuttivat jokseenkin sitä, mitä sanoisit ystävälle ryhtyessäsi johonkin tärkeään hankkeeseen: ”Toivota minulle onnea.” Alkukantainen ihminen oli magian orja; onni, sekä hyvä että huono, tuli mukaan kaikkiin elämän käänteisiin. Aluksi nämä hyvän onnen puolesta esitetyt vetoomukset olivat monologeja—pelkästään jonkinlaista magiantoimittajan ääneen ajattelua. Seuraavassa vaiheessa nämä onneen uskovat tapasivat hankkia asialleen ystäviensä ja perheidensä tuen, ja ennen pitkää oli menossa jonkinmuotoinen seremonia, jossa oli mukana koko sukukunta tai heimo.
Kun aaveiden ja henkien käsitteet kehityksen tuloksena ilmaantuivat, näitä vetoomuksia alettiin osoittaa ihmisen yläpuolella oleville tahoille, ja kun tietoisuus jumalista heräsi, tällaiset ajatusten julkituonnit yltivät aidon rukouksen tasoille. Tästä on havainnollisena esimerkkinä se, että muutamien Australian heimojen keskuudessa ilmeni alkeellisia uskonnollisia rukouksia, jo ennen kuin ne uskoivat henkiin ja ihmisen yläpuolella oleviin persoonallisuuksiin.
Intialainen toda-heimo noudattaa nykyäänkin tätä tapaa olla osoittamatta rukousta kenellekään erityisesti, kuten tekivät alkuaikojen kansat, kun uskonnollinen tietoisuus ei vielä ollut herännyt. Erona on vain se, että toda-heimon kohdalla tässä on kysymyksessä rappeutuvan uskonnon taantuminen tälle primitiiviselle tasolle. Todien maitopappien nykyiset rituaalit eivät edusta mitään uskonnollista seremoniaa, sillä nämä persoonattomat rukoukset eivät anna mitään panosta minkäänlaisten sosiaalisten, moraalisten tai hengellisten arvojen säilymiseen tai lisäämiseen.
Esiuskonnollinen rukoilu kuului osana melanesialaisten maana- menoihin, Afrikan pygmien oudah-uskomuksiin ja Pohjois-Amerikan intiaanien manitou-taikauskoihin. Afrikan baganda-heimot ovat vasta äskettäin nousseet rukoilemisen maana-tasolta. Tässä alkuaikojen evolutionaarisessa sekasorrossa ihmiset rukoilevat jumalia—paikallisia ja kansallisia—fetissejä, amuletteja, vainajahenkiä, hallitsijoita ja tavallisia ihmisiä.