Esi-isienpalvonnan ollessa vallalla rukoilu johtaa isiltä perittyjen ihanteiden vaalimiseen. Mutta yhtenä jumaluudenpalvonnan piirteenä rukoilu nousee kaikkien muiden tämänkaltaisten käytäntöjen yläpuolelle, sillä se johdattaa jumalallisten ihanteiden vaalimiseen. Sitä mukaa kun rukoukseen sisältyvä käsitys toisesta minästä muuttuu korkeammaksi ja jumalalliseksi, sitä mukaa kohoavat vastaavasti myös ihmisen ihanteet pelkiltä ihmiselle ominaisilta tasoilta kohti ylimaallisia ja jumalallisia tasoja, ja kaiken tällaisen rukoilun tuloksena on ihmisen lujaluontoisuuden kasvu ja ihmispersoonallisuuden perinpohjainen yhdentyminen.
Mutta ei rukouksen aina tarvitse olla yksilökohtaista. Ryhmässä tai seurakunnassa tapahtuva rukoilu on erittäin tehokasta sikäli, että se on heijastusvaikutuksiltaan varsin sosiaalistavaa. Kun ryhmä harjoittaa yhteisössä tapahtuvaa rukoilua pyrkien moraaliseen kohenemiseen ja hengelliseen ylevöitymiseen, tällaisilla hartaudenharjoituksilla on selvä vaikutus ryhmän jäsenyksilöihin: rukoukseen osallistumisen ansiosta heistä kaikista tulee parempia. Jopa kokonaista kaupunkia tai kokonaista kansakuntaa voidaan auttaa tällaisin rukoushartauksin. Synnintunnustus, katumus ja rukous ovat johdattaneet yksilöitä, kaupunkeja, kansakuntia ja kokonaisia rotuja valtaviin uudistusponnistuksiin ja urheita saavutuksia merkitseviin rohkeisiin tekoihin.
Jos todella haluat päästä tavastasi arvostella jotakuta ystävää, nopein ja varmin tie tällaisen asennemuutoksen aikaansaamiseen on, että otat tavaksesi rukoilla jokaisena elämäsi päivänä tämän henkilön puolesta. Mutta tällaisten rukousten sosiaaliset seurausvaikutukset riippuvat suurelta osin kahdesta ehdosta:
1. Henkilön, jonka puolesta rukoillaan, tulisi tietää, että hänen puolestaan rukoillaan.
2. Henkilön, joka rukoilee, tulisi päästä läheiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen sen henkilön kanssa, jonka puolesta hän rukoilee.
Rukoilu on se menetelmä, jonka myötä jokainen uskonto ennemmin tai myöhemmin institutionaalistuu. Ja aikanaan rukoilu tulee kytketyksi lukuisiin toissijaisiin tekijöihin, joista toiset ovat hyödyllisiä, toiset, kuten papit, pyhät kirjat, palvontamenot ja seremonianormit, taas ehdottomasti vahingollisia.
Mutta niiden ihmisten, joiden mieli omaa enemmän hengellistä valistuneisuutta, tulisi suhtautua kärsivällisesti ja suvaitsevasti niihin älyllisiin ihmisiin, joiden kyvykkyys on vähäisempää ja jotka kaipaavat symboliikkaa saadakseen heiveröisen hengellisen ymmärryksensä liikkeelle. Voimakkaiden ei tule suhtautua halveksuen heikkoihin. Ne, jotka symboliikattakin ovat jumalatietoisia, eivät saa evätä symbolin armopalvelusta niiltä, joiden on vaikea palvoa Jumaluutta ja kunnioittaa totuutta, kauneutta ja hyvyyttä ulkonaisiin muotoihin ja rituaaleihin turvautumatta. Rukoilevassa palvonnassa useimmat kuolevaiset muodostavat mielessään jonkin symbolin hartaudenharjoitustensa kohteesta ja päämäärästä.