ALKUKANTAINEN ihminen katsoi olevansa velkaa hengille, olevansa lunastamisen tarpeessa. Villi-ihmisen näkemyksen mukaan henget olisivat oikeutetusti saattaneet tuottaa hänelle paljon enemmänkin huonoa onnea. Aikaa myöten tästä käsityksestä muotoutui oppi synnistä ja pelastuksesta. Sielun katsottiin tulevan maailmaan lunastusvaatimuksen—perisynnin—alaisena. Sielu pitää lunastaa, ja siihen tarvitaan syntipukki. Pääkallonmetsästäjä kykeni kallonpalvontakultin harjoittamisen lisäksi tarjoamaan oman henkensä korvikkeen—sijaiskärsijän.
Villi-ihminen oli jo varhaisessa vaiheessa sellaisen käsityksen vallassa, että ihmisen kurjuuden, kärsimyksen ja nöyryytyksen näkeminen tuotti hengille suunnatonta tyydytystä. Aluksi ihmistä huolestuttivat vain hänen tekemisiinsä liittyvät synnit, mutta myöhemmin hän alkoi kantaa huolta tekemättäjättämisen synneistä. Ja koko sittemmin seurannut uhrausjärjestelmä kehittyi näiden kahden ajatuksen ympärille. Tällä uudella rituaalilla oli yhtymäkohtia uhraamista edellyttäneen lepyttelyseremonian noudattamisen kanssa. Alkuaikojen ihminen uskoi, että jumalten suosioon pääsemiseksi oli tehtävä jotakin erikoista. Pitkälle edennyt sivilisaatio vasta tuntee Jumalan, joka on johdonmukaisen kiihkoton ja suopea. Lepyttely oli pikemminkin vakuutus lähimmän ajan huonoa onnea vastaan kuin sijoitus tulevan autuuden hyväksi. Ja hengiltä välttymiseen, henkien poismanaamiseen, pakottamiseen ja lepyttämiseen tähtäävät rituaalit sulautuvat kaikki toisiinsa.