Ihminen on maaperän kasvatti, luonnon lapsi. Pyrkipä hän miten tosissaan tahansa pakenemaan maalta, hän ei siinä lopullisesti koskaan onnistu. ”Maasta sinä olet ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” on koko ihmiskuntaa ajatellen kirjaimellisesti totta. Ihminen on aina käynyt, käy ja tulee aina käymään taistelua viime kädessä maasta. Alkukantaisten ihmisten ensimmäiset yhteiskunnalliset yhteenliittymät solmittiin näiden maasta käytyjen taistelujen voittamiseksi. Koko yhteiskunnallisen sivilisaation pohjana on maan ja ihmisen suhdeluku.
Älyllisyydellään eli taitojaan ja tietojaan käyttämällä ihminen lisäsi maan tuottoa. Samanaikaisesti saatiin jälkeläisten luonnollinen lisääntyminen jossakin määrin hallintaan, ja sillä keinoin turvattiin toimeentulo ja saatiin vapaa-aikaa kulttuuriin perustuvan sivilisaation rakentamiseen.
Ihmisten yhteiskuntaa säätelee laki, jonka mukaan väestön määrä vaihtelee suoraan verrannollisesti maankäyttötapoihin ja kääntäen verrannollisesti tiettyyn elintasoon nähden. Kaikkina näinä varhaisina aikakausina—jopa enemmän kuin nykyään—sekä ihmisiä että maata koskeva kysynnän ja tarjonnan laki määräsi arvon, joka näille kummallekin annettiin. Aikoina, jolloin maata—asuttamatonta aluetta—oli runsaasti, oli suuri pula ihmisistä, ja sen vuoksi ihmiselämän arvo kohosi suuresti. Ihmishengen menetys oli näin ollen varsin kauhistuttavaa. Aikoina, jolloin maata oli niukalti ja siitä seurasi liikakansoitusta, ihmishenki vastaavasti halpeni niin, että sotaan, nälänhätään ja kulkutauteihin suhtauduttiin varsin välinpitämättömästi.
Kun maan tuotto vähenee tai väestömäärä kasvaa, niin väistämätön taistelu alkaa uudelleen. Pinnalle nousevat ihmisolemuksen kaikkein pahimmat piirteet. Maan tuottavuuden koheneminen, mekaanisten taitojen leviäminen ja väestömäärän väheneminen ovat kaikki omiaan edistämään ihmisluonnon parempien puolien kehittymistä.
Sivistyksen reunamilla elävä yhteisö kehittää sitä ihmisyyden puolta, joka ei edellytä hienosteltuja taitoja. Kaunotaiteet ja varsinainen tieteellinen edistys yhdessä hengellisen kulttuurin kanssa ovat kaikki menestyneet parhaiten suuremmissa asutuskeskuksissa, kun niiden tukena on ollut maatalous- ja teollisuusväestö, jonka lukumäärä on hieman alle maan ja ihmisen välisen suhdeluvun. Kaupungit aina moninkertaistavat asukkaidensa taipumukset hyvään tai pahaan.
Elintaso on aina vaikuttanut perheen kokoon. Kuta korkeammalle elintaso nousee, sitä pienemmäksi perheen koko laskee, aina siihen pisteeseen asti, että tilanne vakiintuu tai alkaa vähittäinen sukupuuttoon kuoleminen.
Kautta aikakausien elintasoerot ovat määränneet eloonjääneen väestön laadun, ei niinkään pelkästään sen määrää. Paikalliset luokkakohtaiset elintasoerot synnyttävät uusia sosiaalisia kasteja, uusia tapasäännöksiä. Kun elämisen normit käyvät liian monimutkaisiksi tai aivan liian ylellisiksi, ne muuttuvat varsin pian itsetuhoisiksi. Kasti on tiheän asutuksen mukanaan tuoman kiihkeän kilpailun aiheuttaman yhteiskunnallisen paineen suora seuraus.
Alkuaikojen rodut turvautuivat usein menetelmiin, joiden tarkoituksena oli väestömäärän rajoittaminen. Kaikki primitiiviset heimot surmasivat epämuodostuneita ja sairaalloisia lapsiaan. Tyttövauvojen surmaaminen oli tavallista, ennen kuin koitti aika, jolloin vaimo ostettiin. Joskus lapset kuristettiin kuoliaaksi jo syntymähetkellä, mutta suosituin menetelmä oli heitteillejättö. Kaksosten isä vaati tavallisesti toisen lapsista surmattavaksi, sillä useamman kuin yhden lapsen samanaikaisen syntymisen uskottiin aiheutuneen joko taikuudesta tai uskottomuudesta. Samaa sukupuolta olevat kaksoset yleensä kuitenkin säästettiin. Vaikka nämä kaksosiin kohdistuvat tabut olivatkin yhteen aikaan lähes yleismaailmallisia, ne eivät koskaan kuuluneet andoniittien tapoihin, vaan nämä kansanheimot pitivät kaksosia aina hyvän onnen enteinä.
Monet rodut oppivat menetelmän, jolla raskaus keskeytetään, ja tästä käytännöstä tuli varsin yleinen naimattomia koskeneen synnyttämistabun vakiinnuttua. Pitkään oli tapana, että naimaton neito surmasi jälkeläisensä, mutta sivistyneempien ryhmien keskuudessa näistä aviottomista lapsista tuli tytön äidin hoidokkeja. Aborttien ja lapsenmurhien harjoittaminen hävitti monta primitiivistä sukukuntaa käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon. Mutta tapasäännösten ankarista määräyksistä huolimatta ei montakaan lasta surmattu enää sen jälkeen, kun tätä oli kerran imetetty. Äidinrakkaus oli liian väkevä salliakseen sellaisen.
Kahdennellakymmenennelläkin vuosisadalla esiintyy yhä jäänteitä näistä alkeellisista väestömäärän säätelymenetelmistä. Australiassa on muuan heimo, jonka äidit kieltäytyvät kasvattamasta useampaa kuin kahta tai kolmea lasta. Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun eräs ihmissyöjäheimo söi joka viidennen syntyvän lapsen. Madagaskarilla jotkin heimot surmaavat yhä kaikki tiettyinä pahaenteisinä päivinä syntyvät lapset, minkä johdosta noin kaksikymmentäviisi prosenttia kaikista vauvoista kuolee.
Maailmanlaajuisesta näkökulmasta katsottuna liikakansoitus ei ole koskaan menneisyydessä ollut vakava ongelma, mutta jos sotiminen vähenee ja tiede saa ihmistä vaivaavat sairaudet yhä paremmin hallintaansa, siitä saattaa lähitulevaisuudessa tulla vakava ongelma. Silloin on maailman johtajien viisaus oleva kovalla koetuksella. Onko Urantian mahtimiehillä silloin ymmärrystä ja rohkeutta ryhtyä vaalimaan keskitason eli vakiintuneen ihmisen lisääntymistä normaalin yläpuolella olevien äärimmäisyyksien ja normaalin alapuolella olevien, valtavasti lisääntyvien ryhmien sijasta? Normaali ihminen on se, jota tulisi vaalia. Hän on sivilisaation selkäranka ja rodun mutaation kautta ilmestyvien nerojen alkulähde. Normaalin alapuolella oleva ihminen tulisi pitää yhteiskunnan valvonnassa. Tätä lajia ei tulisi tuottaa enempää kuin tarvitaan hoitamaan teollisuuden alempia tasoja, niitä tehtäviä, jotka edellyttävät eläimen tason yläpuolella olevaa älykkyyttä, mutta jotka vaativat tekijöiltään niin vähän, että ne osoittautuvat ihmiskunnan korkeampien tyyppien kannalta todelliseksi orjuudeksi ja vankeudeksi.
[Esittänyt muuan Melkisedek, jonka asemapaikka oli kerran Urantialla.]
Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.