Maa on yhteiskunnan näyttämö, ihmiset ovat tämän näyttämön näyttelijät. Ja ihmisen on aina sovitettava esityksensä maatilanteen mukaiseksi. Tapojen kehitys riippuu aina maan ja ihmisen suhdeluvusta. Tämä pitää paikkansa, vaikka sen havaitseminen onkin vaikeaa. Ihmisen maankäyttötavat, eli toimeentulokeinot ynnä hänen elintasonsa, ovat yhtä kuin kansantapojen—käyttäytymistapojen—kokonaissumma. Ja ihmisen elämän asettamiin vaatimuksiin sovittautumisen summa on yhtä kuin hänen kulttuurinen sivilisaationsa.
Ihmisen varhaisimmat kulttuurit syntyivät itäisen pallonpuoliskon jokivarsille, ja sivilisaation edistymisessä ilmeni neljä suurta vaihetta, jotka olivat:
1. Keräilyvaihe. Pakottava ravinnontarve, nälkä, johti ensimmäiseen teollista järjestelyä ilmentäneeseen toimintamuotoon: primitiivisiin ravinnonkeräilyjonoihin. Toisinaan tällainen nälkämarssilaisten jono edetessään maastossa ruokaa keräilemässä saattoi olla puolitoistakymmentäkin kilometriä pitkä. Tämä edusti kulttuurin alkeellista kiertolaisvaihetta, ja se on Afrikan bushmannien nykyisinkin noudattama elintapa.
2. Metsästysvaihe. Aseina käytettyjen työkalujen keksiminen teki ihmiselle mahdolliseksi ryhtyä metsästäjäksi ja päästä sillä keinoin melko vapaaksi ravinnon orjuudesta. Muuan mietteliäs andoniitti, joka oli tuimassa taistelussa ruhjonut nyrkkinsä pahanpäiväisesti, keksi uudelleen jo unohtuneen ajatuksen käyttää pitkää keppiä käsivartensa sijasta ja sen päähän jänteillä sidottua kovaa piikiven palasta nyrkkinsä paikalla. Monet heimot tekivät toisistaan riippumatta tämänkaltaisia keksintöjä, ja nämä erimuotoiset kivinuijat edustivat muuatta ihmisen sivilisaation suurta edistysaskelta. Nykyäänkin on Australiassa vielä alkuasukkaita, jotka eivät ole edenneet paljonkaan tätä vaihetta pidemmälle.
Sinisistä ihmisistä tuli taitavia metsästäjiä ja ansastajia; jokia aitaamalla he saivat saaliikseen paljon kalaa, ja he kuivattivat ylijäämän talvea varten. Riistanpyynnissä käytettiin monia kekseliäisyydestä kertovia ansoja ja loukkuja, mutta alkukantaisemmat rodut eivät metsästäneet suureläimiä.
3. Paimentolaisvaihe. Sivilisaation tämän vaiheen teki mahdolliseksi eläinten kesyttäminen. Arabit ja Afrikan alkuasukkaat ovat viimeisimpiä paimentolaiskansoja.
Paimentolaisen elämäntapa toi entistäkin enemmän lievennystä ravinnon orjuuteen. Ihminen oppi elämään pääomansa korolla, karjansa kasvusta. Ja näin liikeni enemmän aikaa kulttuurin ja edistymisen hyväksi.
Paimentolaisuutta edeltänyt yhteiskunta rakentui sukupuolten väliselle yhteistyölle, mutta karjanhoidon leviäminen alensi naiset sosiaalisen orjuuden syvyyksiin. Varhaisempina aikoina miehen velvollisuutena oli hankkia eläinperäinen ravinto, naisen tehtävänä oli huolehtia syötävistä kasviksista. Niinpä naisen ihmisarvo laski huomattavasti, kun ihminen siirtyi olemassaolonsa paimentolaisvaiheeseen. Naisen piti edelleenkin uurastaa hankkiakseen elämiseen tarvittavat kasvikset, kun sen sijaan miehen tarvitsi vain mennä laumoilleen, ja hän sai yllin kyllin eläinravintoa. Tämän jälkeen mies siis oli suhteellisen riippumaton naisesta. Koko paimentolaiskauden ajan naisen asema heikkeni heikkenemistään. Tämän aikakauden lopulle tultaessa hän oli tuskin enää muuta kuin ihmiseläin, jonka tehtävänä oli tehdä työtä ja synnyttää ihmisjälkeläisiä, pitkälti samoin kuin laumaan kuuluvien eläintenkin odotettiin raatavan ja tuottavan jälkeläisiä. Paimentolaisaikakausien miehet rakastivat kovasti karjaansa, ja sitä ajatellen on todella sääli, etteivät he kyenneet kehittämään syvempää kiintymystä vaimojaan kohtaan.
4. Maanviljelyvaihe. Tiettyjen kasvien ottaminen ihmisen elinpiirissä viljeltäviksi toi mukanaan tämän kauden, ja se edustaa korkeimmantyyppistä aineellista sivilisaatiota. Sekä Caligastia että Aatami pyrkivät opettamaan puutarha- ja peltoviljelyä. Aatami ja Eeva olivat puutarhureita, eivät paimenia, ja tuohon aikaan puutarhaviljely edusti edistyneintä kulttuurin muotoa. Kasvien kasvattamisella on jalostava vaikutus ihmiskunnan kaikkiin rotuihin.
Maanviljely enemmän kuin nelinkertaisti maan ja ihmisen välisen suhdeluvun maailmassa. Maanviljelyä on mahdollista harjoittaa yhdessä edellisen kulttuurivaiheen paimentolaisuuden kanssa. Jos kolme vaihetta menee päällekkäin, niin silloin miehet metsästävät ja naiset viljelevät maata.
Karjapaimenten ja maata viljelevien välillä on aina esiintynyt kitkaa. Metsästäjä ja karjanpitäjä olivat taistelunhaluisia, sotaisia; viljelijä on paremminkin rauhaa rakastavaa tyyppiä. Eläinten kanssa tekemisissä olemiseen liittyy aina kamppailua ja voimankäyttöä, puuhailu kasvien parissa juurruttaa mieleen kärsivällisyyttä, levollisuutta ja rauhaa. Maanviljely ja teollisuuden harjoittaminen ovat rauhantoimintoja. Mutta molempien heikkous, kun niitä ajatellaan maailman yhteiskunnallisina toimintoina, on se tosiasia, että niistä puuttuu jännitys ja seikkailumieli.
Ihmisyhteiskunta on kehittynyt metsästysvaiheesta karjanhoitovaiheen kautta maa-alueeseen sidottuun maanviljelyn vaiheeseen. Ja tämän edistyvän sivilisaation kutakin vaihetta seurasi kiertolaisuuden jatkuva väheneminen, ihminen alkoi elää yhä enemmän kotipiirissä.
Ja nyt teollisuus täydentää maanviljelyä, minkä seurauksena kaupungistuminen lisääntyy ja maataviljelemättömien kansalaisluokkien ryhmät moninkertaistuvat. Mutta teollisen kauden säilymisestä ei ole toivoa, elleivät sen johtajat tajua, että korkeimpienkin yhteiskunnallisten kehitystulosten on aina rakennuttava terveelle maatalouspohjalle.