Ajankohdasta, jolloin ihminen nousee eläimen tasolta—kun hän kykenee tekemään päätöksen Luojan palvomisesta—aina Planeettaprinssin saapumiseen saakka, kuolevaisia tahdollisia luotuja nimitetään alkukantaisiksi eli primitiivisiksi ihmisiksi. Alkukantaisen ihmisen perustyyppejä eli rotuja on kuusi, ja nämä alkuaikojen kansat ilmaantuvat peräjälkeen, spektrin värien järjestyksessä siten, että ensimmäisenä ilmaantuu punainen rotu. Tämän varhaisen elolliskehityksen kestoaika vaihtelee eri maailmoissa suuresti: Urantian ajanlaskutavan mukaan sadastaviidestäkymmenestätuhannesta yli miljoonaan vuotta.
Evolutionaariset värillisrodut—punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen ja indigo—alkavat ilmaantua suunnilleen aikana, jolloin alkukantainen ihminen jo kehittelee yksinkertaista puhekieltä ja alkaa käyttää luovaa mielikuvitusta. Tähän aikaan mennessä ihminen on jo hyvinkin tottunut seisomaan pystyasennossa.
Alkukantaiset ihmiset ovat voimallisia metsästäjiä ja raivoisia taistelijoita. Tämän aikakauden lakina on elinkelpoisimman fyysinen henkiinjääminen; näiden aikojen hallinto on täysin heimokohtaista. Monissa maailmoissa jotkin evolutionaarisista roduista hävitetään näiden alkuaikojen rotutaistelujen tiimellyksessä, kuten kävi Urantialla. Hengissä selvinneet rodut sekoittuvat sittemmin tavallisesti violettiin rotuun, Aatamista polveutuviin kansoihin, jotka on myöhemmin tuotettu planeetan ulkopuolelta.
Myöhemmän sivilisaation valossa tämä alkukantaisen ihmisen aikakausi on pitkä, pimeä ja verinen jakso. Viidakon laki ja aarniometsien moraali sopivat huonosti ilmoitususkontoa ja korkeampaa hengellistä kehitystä edustavien myöhempien tuomiokausien mittapuihin. Normaaleissa maailmoissa ja maailmoissa, jotka eivät ole kokeiluplaneettoja, tämä aikakausi on melko erilainen kuin olivat ne pitkään jatkuneet ja tavattoman raa’at taistelut, jotka Urantialla olivat tälle aikakaudelle tunnusmerkillisiä. Selviydyttyäsi ensimmäisen maailman kokemuksestasi alat ymmärtää, miksi evolutionaarisissa maailmoissa käydään tällainen pitkä ja tuskallinen kamppailu, ja kulkiessasi Paratiisiin johtavaa polkua eteenpäin käsität yhä enemmän näihin kummallisilta vaikuttaviin asioihin kätkeytyvää viisautta. Mutta kaikista ihmisen ilmaantumisen alkuaikoihin liittyvistä koettelemuksista huolimatta primitiivisen ihmisen aikaansaannokset ovat loistava, jopa sankarillinen, luku ajallisuuden ja avaruuden evolutionaarisen maailman aikakirjoissa.
Alkuaikojen evolutionaarinen ihminen ei ole mikään värikäs hahmo. Yleensä nämä alkukantaiset kuolevaiset asuvat luolissa tai kallionkielekkeiden alla. He rakentelevat myös karkeatekoisia majoja suuriin puihin. Ennen kuin he saavuttavat korkean älykkyystason, planeetat ovat toisinaan kookkaammantyyppisten eläinten vallassa. Mutta kuolevaiset oppivat jo tämän aikakauden alkupuolella sytyttämään tulen ja pitämään sen vireillä, ja kekseliään mielikuvituksen lisääntyessä ja työkalujen parantuessa kehittyvä ihminen nujertaa piankin häntä suuremmat ja kömpelömmät eläimet. Varhaiset rodut käyttävät myös laajasti hyväkseen suurempia lentäviä eläimiä. Nämä valtavat linnut kykenevät kantamaan yhden tai kaksi keskikokoista ihmistä yli kahdeksansadan kilometrin pituisen yhtäjaksoisen lennon ajan. Joillakin planeetoilla näistä linnuista on suurta apua, sillä niiden älykkyys on korkealuokkaista, ja usein ne osaavat puhua monta tuon maailman kielten sanaa. Nämä linnut ovat varsin älykkäitä, hyvin tottelevaisia ja uskomattoman lempeitä. Urantialta tällaiset matkustajalinnut ovat jo kauan sitten kuolleet sukupuuttoon, mutta varhaiset esi-isänne käyttivät hyväkseen niiden palveluksia.
Ihminen saavuttaa eettisen arvostelukyvyn, moraalisen tahdon, yleensä yhtäaikaisesti ensimmäisen puhekielen ilmaantumisen kanssa. Ihmisen tasolle yllettyään, sitten kun edellä mainittu kuolevaisille ominainen tahtotoiminta on ilmaantunut, nämä olennot alkavat soveltua jumalallisen Suuntaajan tilapäiseksi asuinsijaksi, ja kuoleman jälkeen monet valitaan asianmukaisesti eloonjääneiksi, ja arkkienkelit sinetöivät heidät myöhempää kuolleistanousua ja Henkeen tapahtuvaa fuusioitumista varten. Planeettaprinssien seurassa on aina arkkienkeleitä, ja maailman tuomiokautinen tuomitseminen tapahtuu yhtä aikaa prinssin saapumisen kanssa.
Kaikki Ajatuksensuuntaajan asuttamat kuolevaiset ovat potentiaalisia palvojia; heidät on ”valaistu todellisella valolla” ja heillä on kyky etsiä molemminpuolista yhteyttä jumaluuteen. Primitiivisen ihmisen varhais- eli biologispohjainen uskonto on silti suurelta osin alituista eläimellistä pelkoa, johon yhdistyy tietämättömyydestä johtuva kauhunsekainen kunnioitus ja heimon piirissä kehittynyt taikausko. Taikauskon säilyminen Urantian rotujen keskuudessa on evolutionaariselle kehityksellenne varsin vähän mairittelevaa, eikä se sovi yhteen muutoin loistavien, aineellisen edistyksen alalla ilmenevien saavutustenne kanssa. Mutta tämä varhainen, pelkoon pohjautuva uskonto palvelee hyvin arvokasta päämäärää sikäli, että se hillitsee näiden primitiivisten luotujen kiivasta luonteenlaatua. Se on sivistyksen airut ja maaperä, johon Planeettaprinssi ja hänen hoivaajansa myöhemmin kylvävät ilmoitususkonnon siemenet.
Ennen kuin satatuhatta vuotta on kulunut siitä, kun ihminen oppi kulkemaan pystyasennossa, saapuu tavallisesti Planeettaprinssi, jonka Järjestelmän Hallitsija on lähettänyt saatuaan Elämänkantajilta raportin tahdon toimimisesta tuossa maailmassa, olkoonkin että vasta verrattain harvat yksilöt ovat näin pitkälle kehittyneitä. Primitiiviset kuolevaiset pitävät Planeettaprinssiä ja hänen näkyvää esikuntaansa tavallisesti tervetulleina; itse asiassa he, ellei heitä hillitä, suhtautuvat näihin usein pelonsekaisella kunnioituksella, miltei palvoen.