PUOLENPÄIVÄN hetki oli juuri ohitettu, kun Martta lähti Jeesusta vastaan tämän ollessa nousemassa mäenharjan yli Betanian liepeillä. Martan veli, Lasarus, oli ollut kuolleena neljä päivää, ja hänen ruumiinsa oli myöhään sunnuntai-iltapäivänä haudattu heidän yksityiseen hautakammioonsa puutarhan perimmäisessä nurkassa. Ja käsillä olevan torstaipäivän aamuna haudan suuaukon kivi oli vieritetty paikalleen.
Lähettäessään Jeesukselle sanan Lasaruksen sairastumisesta Martta ja Maria olivat vakuuttuneita siitä, että Mestari tekisi sen suhteen jotakin. He tiesivät veljensä toivottoman sairaaksi, ja vaikka he tuskin rohkenivatkaan toivoa, että Jeesus olisi jättänyt opettajan ja saarnaajan työnsä kesken tullakseen heidän avukseen, heillä oli kuitenkin niin luja luottamus hänen sairauksia parantavaan voimaansa, että he ajattelivat hänen lausuvan vain parantavat sanat, ja Lasarus tervehtyisi siinä paikassa. Kun Lasarus muutamaa tuntia viestinviejän Betaniasta Filadelfiaan-lähdön jälkeen kuoli, he päättelivät sen johtuneen siitä, että Mestari oli saanut tietää heidän veljensä sairaudesta, vasta kun se jo oli liian myöhäistä, vasta kun tämä jo oli ollut kuolleena useita tunteja.
Mutta heitä, samoin kuin kaikkia heidän uskovia ystäviään, kummastutti kovasti sanoma, jonka lähetti toi mukanaan saapuessaan tiistaiaamupäivänä Betaniaan. Viestinviejä väitti itsepintaisesti kuulleensa Jeesuksen sanovan: ”–—tämä sairaus ei todellisuudessa ole kuolemaksi.” He eivät liioin voineet käsittää, miksei hän lähettänyt heille mitään viestiä eikä muutenkaan tarjonnut apuaan.
Monet ystävät saapuivat lähiseudun pikkukylistä, ja muutamat Jerusalemistakin, lohduttamaan murheen murtamia sisaria. Lasarus ja hänen sisarensa olivat erään varakkaan ja kunnioitetun juutalaisen lapsia, miehen, joka oli ollut pienen Betanian kylän johtava asukas. Ja vaikka kaikki kolme sisarusta olivat jo kauan olleet Jeesuksen innokkaita seuraajia, silti kaikki, jotka heitä tunsivat, kunnioittivat heitä suuresti. He olivat perineet lähiseudulta laajat viini- ja oliivitarhat, ja heidän vaurauttaan osoitti sekin, että heillä oli varaa yksityiseen hautakammioon omalla tilallaan. Heidän molemmat vanhempansa oli jo laskettu haudan lepoon tuohon hautakammioon.
Maria oli luopunut ajatuksesta, että Jeesus tulisi, ja alistunut suruunsa, mutta Martta oli aina siihen asti, kun he tänä aamuna olivat vierittäneet kiven hautakammion suulle ja sulkeneet haudan sisäänkäynnin, jaksanut toivoa, että Jeesus sittenkin saapuisi. Ja vielä senkin jälkeen hän neuvoi naapurin pikkupoikaa pitämään Betanian itäpuolella olevan mäen harjalta silmällä Jerikontietä. Ja juuri tämä nuorimies sitten toikin Martalle sanoman siitä, että Jeesus ja tämän ystävät olivat lähestymässä.
Kohdatessaan Jeesuksen Martta lankesi hänen jalkojensa juureen ja huudahti: ”Mestari, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut!” Martan mielessä risteilivät monet pelot, mutta hän ei antanut epäilystensä tulla julki, eikä hän myöskään rohjennut arvostella tai kyseenalaistaa Mestarin menettelyä Lasaruksen kuoleman suhteen. Martan sanottua sanottavansa Jeesus kumartui, nosti hänet jaloilleen ja sanoi: ”Usko ainoastaan, Martta, ja veljesi nousee kuolleista.” Silloin Martta vastasi: ”Tiedänhän minä, että hän herää kuolleista viimeisen päivän kuolleistanousussa; ja uskon minä nytkin, että mitä tahansa Jumalalta pyydät, Isämme antaa sen sinulle.”
Sen jälkeen Jeesus sanoi Marttaa suoraan silmiin katsoen: ”Minä olen kuolleistaherääminen ja elämä; joka uskoo minuun, hän tulee silti elämään, vaikka hän kuolee. Totisesti, joka elää ja uskoo minuun, ei todellisuudessa koskaan kuole. Martta, uskotko sinä tämän?” Ja Martta vastasi Mestarille: ”Uskon. Olen jo kauan uskonut sinun olevan Vapahtaja, elävän Jumalan Poika, juuri se, jonka piti tulla tähän maailmaan.”
Jeesuksen kyseltyä Mariaa Martta meni oikopäätä sisälle taloon ja kuiskasi sisarelleen nämä sanat: ”Mestari on täällä ja on kysynyt sinua.” Ja tämän kuullessaan Maria nousi kiireesti paikaltaan ja juoksi ulos tavatakseen Jeesuksen, joka yhä viipyi samassa paikassa, talolta jonkin matkan päässä, jossa Martta oli hänet ensiksi kohdannut. Kun Marian seurassa olevat ystävät, jotka koettivat lohduttaa häntä, näkivät hänen nousevan nopeasti paikaltaan ja menevän ulos, he seurasivat hänen perässään olettaessaan hänen olevan menossa haudalle itkemään.
Monet paikallaolijoista olivat Jeesuksen katkeria vihamiehiä. Juuri siitä syystä Martta olikin tullut ulos tapaamaan häntä ilman kenenkään seuraa, ja se oli myös syynä siihen, miksi hän meni salaa sisälle kertomaan Marialle, että Jeesus oli tätä kysellyt. Vaikka Martta kiihkeästi halusikin tavata Jeesuksen, hän tahtoi myös välttää kaikkia mahdollisia ikävyyksiä, jotka saattaisivat seurata, jos Jeesus yhtäkkiä ilmestyisi keskelle suurta joukkoa hänen jerusalemilaisvihamiehiään. Martan aikomuksena oli ollut jäädä heidän ystäviensä seuraan, siksi aikaa kun Maria menisi tervehtimään Jeesusta, mutta tässä hän epäonnistui, sillä nämä kaikki seurasivat Mariaa, ja niin he äkkiarvaamatta huomasivatkin olevansa Mestarin edessä.
Martta johdatti Marian Jeesuksen luo, ja Mestarin nähdessään Maria vaipui tämän jalkojen juureen huudahtaen: ”Jospa vain olisit ollut täällä, niin veljeni ei olisi kuollut!” Ja kun Jeesus näki, kuinka he kaikki surivat Lasaruksen kuolemaa, sääli sai hänen sielunsa liikuttumaan.
Kun surijat näkivät Marian menneen tervehtimään Jeesusta, he vetäytyivät vähän matkan päähän, samalla kun sekä Martta että Maria puhuivat Mestarin kanssa ja saivat kuulla lisää lohdutuksen sanoja sekä kehotuksen pitää yllä lujaa uskoa Isään ja tyytyä täydelleen siihen, mikä on Jumalan tahto.
Jeesuksen ihmismieltä liikutti voimakkaasti taistelu, joka oli käynnissä yhtäältä hänen Lasarusta ja turvattomiksi jääneitä sisaria kohtaan tuntemansa rakkauden ja toisaalta sen ylenkatseen ja halveksunnan välillä, jota hän tunsi muutamien paikalla olevien epäuskoisten ja murhaa mielessään hautovien juutalaisten toimeenpanemaa ulkokohtaista kiintymyksen näyttelemistä kohtaan. Jeesusta närkästytti ärtymykseen asti muutamien ystäviksi julistautuvien osoittama pakotettu ja ulkokohtainen Lasaruksen sureminen, varsinkin kun tähän valheelliseen suruun liittyi heidän sydämessään niin peräti paljon kitkerää vihamielisyyttä Jeesusta itseään kohtaan. Jotkut näistä juutalaisista olivat kuitenkin suremisessaan vilpittömiä, sillä he olivat perheen todellisia ystäviä.