Aaveiden lepyttelyyn tähtäävä kielteinen toimintaohjelma esiintyi uskonnon piirissä jo kauan ennen henkien pakottamista ja henkien puoleen kääntymistä merkitsevää myönteistä toimintaohjelmaa. Ihmisen ensimmäiset palvontatoimet kuuluivat ilmiöinä puolustautumisen, eivät kunnioittamisen piiriin. Nykyajan ihminen katsoo viisaaksi ottaa palovakuutuksen. Villi-ihminen piti samalla tavoin viisauden osoituksena sitä, että hän hankki vakuutuksen vainajahenkien aiheuttamaa huonoa onnea vastaan. Tämän suojan varmistamistoimista muodostuivat aavekultin menettelytavat ja rituaalit.
Yhteen aikaan ajateltiin, että vainajahengen suuri toive oli tulla pikaisesti ”pois manatuksi”, niin että se voisi kenenkään häiritsemättä jatkaa matkaansa manan majoille. Jokainen aaveen poismanaamisrituaalin suorituksessa sattunut virhe tai elävien toimissa tapahtunut laiminlyönti viivytti auttamattomasti vainajahengen kulkua aaveiden maahan. Sellaisen uskottiin olevan vainajahengestä epämieluisaa, ja suuttuneen aaveen oletettiin olevan onnettomuuden, huonon onnen ja epäonnen alkulähde.
Hautajaismenot saivat alkunsa siitä, että ihminen koetti suostutella aavesielua lähtemään tulevaan kotiinsa, ja ruumissaarnan alkuperäisenä tarkoituksena oli antaa uudelle vainajahengelle neuvoja siitä, miten sinne pääsee. Tapana oli varustaa ruokaa ja vaatteita aaveen matkaa varten, ja nämä tavarat pantiin hautaan tai sen lähelle. Villi-ihminen uskoi, että ”aaveen poismanaaminen”—sen saaminen pois haudan läheisyydestä—kesti kolmesta päivästä yhteen vuoteen. Eskimot uskovat vieläkin, että sielu viipyy ruumiin vaiheilla kolme päivää.
Kuolemantapauksen jälkeen noudatettiin hiljaisuutta eli suruaikaa, jottei aave houkuttautuisi palaamaan taas kotiin. Itsensäkiduttaminen, viiltely, oli yleinen suremismuoto. Monet edistyneet opettajat yrittivät lopettaa sellaisen, mutta he eivät siinä onnistuneet. Paastoamisen ja muiden kieltäymysmuotojen oletettiin olevan aaveiden mieleen, nämä kun nauttivat elävien vaivoista väijyessään elävien lähellä siirtymävaiheen aikana, ennen varsinaista manalaanlähtöään.
Pitkät ja tavan takaa toistuneet suruajan toimettomuusjaksot olivat eräs sivilisaation edistymisen tiellä olleista suurista esteistä. Joka vuosi tuhlattiin kirjaimellisesti viikkoja ja jopa kuukausia tähän tuottamattomaan ja hyödyttömään suremiseen. Ammattimaisten surijoiden palkkaaminen hautajaistilaisuuksiin osoittaa, että sureminen oli rituaali, ei surun osoittamista. Nykyihmiset saattavat surra vainajia tuntemansa kunnioituksen ja kokemansa menetyksen johdosta, mutta muinaisajan ihmiset tekivät sen pelosta.
Vainajien nimiä ei koskaan lausuttu ääneen. Itse asiassa ne usein poistettiin puhekielestä. Tällaisista nimistä tuli tabu, ja näin kielet kaiken aikaa köyhtyivät. Käytäntö johti lopulta symbolisen puhetavan ja kielikuvia viljelevän ilmaisutavan yleistymiseen: käytettiin sellaisia kiertoilmaisuja kuin ”nimi tai päivä, jota ei koskaan mainita”.
Muinaiset ihmiset olivat niin innokkaita pääsemään eroon aaveesta, että he tarjosivat sille kaikkea, mitä se olisi saattanut eläessään haluta. Vainajahenget halusivat vaimoja ja palvelijoita. Varakas villimies odotti, että ainakin yksi orjavaimo haudattaisiin elävältä hänen kuollessaan. Myöhemmin tuli tavaksi, että leski teki itsemurhan aviomiehensä haudalla. Kun lapsi kuoli, kuristettiin usein äiti, täti tai isoäiti kuoliaaksi, jotta aikuinen vainajahenki tekisi seuraa lapsiaaveelle ja huolehtisi siitä. Ja ne, jotka näin luopuivat elämästään, tekivät sen yleensä auliisti. Oli pikemminkin niin, että jos he olisivat tapojen vastaisesti jääneet elämään, heidän tuntemansa pelko vainajahengen vihaa kohtaan olisi riistänyt heidän elämältään nekin harvat ilonaiheet, joista alkuaikojen ihmiset saivat nauttia.
Oli tavanomaista, että kuolleen päällikön seuraksi surmattiin suuri joukko alamaisia. Orjat surmattiin heidän isäntänsä kuollessa, jotta he saattaisivat palvella tätä aaveiden maassa. Borneolaiset järjestävät vieläkin matkaopasseuralaisen: orja keihästetään kuoliaaksi, jotta hän kulkisi aaveena suoritettavan matkan kuolleen isäntänsä seurassa. Murhattujen henkilöiden aaveiden uskottiin ilahtuvan saadessaan murhaajiensa henget orjikseen. Tämä käsitys antoi ihmisille aiheen pääkallonmetsästykseen.
Aaveiden oletettiin pitävän ruoantuoksusta, niinpä hautajaisjuhlien ruokauhrit olivat yhteen aikaan yleismaailmallisia. Tapa, jolla alkuaikoina esitettiin pöytärukous, oli sellainen, että henkien lepyttämiseksi heitettiin ruoanmurunen ennen ruokailua tuleen ja samalla mutistiin maaginen loitsu.
Vainajien oletettiin käyttävän elinaikaisten työkalujensa ja aseidensa henkiä. Esineen rikkominen oli sen ”tappamista”, ja sillä keinoin vapautettiin esineen henki, jotta se siirtyisi palvelemaan aaveiden maassa. Omaisuusuhreja toimitettiin myös polttamalla tai hautaamalla. Muinaisaikainen hautajaistuhlailu oli suunnatonta. Myöhemmät rodut valmistivat paperista pienoismalleja ja korvasivat todelliset esineet ja henkilöt piirroksin näissä vainajalle osoitetuissa uhreissa. Sivilisaatio eteni suuresti, kun omaisuuden polttamisen ja hautaamisen sijalle tuli sukulaisten perimysoikeus. Irokeesi-intiaanit tekivät monia uudistuksia hautaustuhlauksen vähentämiseksi. Ja tämä omaisuuden säilyttäminen mahdollisti sen, että heistä tuli kaikkein mahtavimpia pohjoisen punaisten ihmisten keskuudessa. Nykyajan ihmisen ei enää oleteta pelkäävän vainajahenkiä, mutta käytäntö on voimakas, ja paljon maallista mammonaa kulutetaan yhä hautajaisrituaaleihin ja maahanpanijaismenoihin.