Kaikki nykyajan sosiaaliset instituutiot ovat peräisin villien esi-isienne primitiivisten tapojen kehittymisestä. Tämän päivän sovinnaistavat ovat eilispäivän tapasäännöksiä siinä muodossa, johon ne ovat muuntuneet ja laajentuneet. Mitä tottumus on yksilölle, sitä tapa on ryhmälle, ja ryhmätavoista kehittyy kansantapoja tai heimoperinteitä—rahvaan sovinnaistapoja. Näistä alkuaikojen iduista kaikki nykyajan ihmisyhteiskunnan instituutiot johtavat vaatimattoman alkunsa.
On pidettävä mielessä, että tapasäännökset saivat alkunsa pyrkimyksestä sovittaa ryhmässäeläminen massanaolemisen ehtoihin. Tapasäännökset olivat ihmisen ensimmäinen sosiaalinen instituutio. Ja kaikki nämä heimokohtaiset reaktiot versoivat pyrkimyksestä välttyä kärsimykseltä ja nöyryytykseltä, samalla kun yritettiin päästä osallisiksi mielihyvästä ja vallasta. Kansantapojen alkulähde, aivan niin kuin kieltenkin alkulähde, on aina tiedostamaton ja tahaton, ja sen vuoksi aina salaperäisyyden verhoama.
Aaveidenpelko pani primitiivisen ihmisen muodostamaan itselleen kuvan yliluonnollisesta, ja niin tehdessään se laski lujan perustan niille etiikan ja uskonnon voimakkaille sosiaalisille vaikutuksille, jotka puolestaan säilyttivät yhteiskunnan tapasäännöt ja tottumukset koskemattomina sukupolvesta sukupolveen. Se yksi ja ainoa seikka, joka jo varhaisessa vaiheessa vakiinnutti ja jähmetti tapasäännökset, oli uskomus, että kuolleet olivat mustasukkaisia niistä tavoista, joita noudattaen he olivat eläneet ja kuolleet. Niinpä he langettaisivat kauhistuttavan rangaistuksen sellaisille eläville kuolevaisille, jotka rohkenisivat suhtautua piittaamattoman halveksivasti niihin elämän sääntöihin, joita he olivat lihallisina ollessaan kunnioittaneet. Tästä on parhaana esimerkkinä keltaisen rodun nykyisinkin osoittama kunnioitus esi-isiään kohtaan. Myöhemmin kehittynyt primitiivinen uskonto voimisti tapoja vakiinnuttaessaan suuresti aaveidenpelkoa, mutta etenevä sivilisaatio on kasvavassa määrin vapauttanut ihmiskuntaa pelon kahleista ja taikauskon orjuudesta.
Ennen Dalamatian opettajien vapauttavaa ja mieliä kirvoittavaa opetusta muinaisajan ihminen oli tapasäännöstön edellyttämien rituaalien avuton uhri. Loputtomat seremoniat piirittivät alkukantaista villi-ihmistä joka taholta. Kaikki, mitä hän teki siitä hetkestä, kun hän aamulla heräsi, siihen hetkeen, kun hän illalla luolassaan vaipui uneen, piti suorittaa tismalleen niin kuin hän teki—heimon vakiintuneita tapoja seuraten. Hän oli perinnäistapojen tyrannian orja. Hänen elämässään ei ollut mitään kahlitsematonta, omaehtoista eikä omaperäistä. Mitään luonnonmukaista edistymistä kohti korkeampaa mielellistä, moraalista tai sosiaalista olotilaa ei esiintynyt.
Tapa piti varhaisaikojen ihmistä lujassa otteessaan, villi-ihminen oli todellinen vakiintuneen käytännön orja. Mutta aika ajoin on ilmestynyt sellaisia poikkeamia vallitsevasta tyypistä, jotka ovat rohjenneet raivata tietä uusille ajattelutavoille ja entistä paremmille elämisen menetelmille. Alkuihmisen vitkaisuus muodostaa kuitenkin biologisen turvajarrun, joka estää häntä syöksymästä liian äkkinäisesti siihen tuhoisaan tasapainottomuuteen, joka seuraa liian nopeasti etenevästä sivilisaatiosta.
Mutta mainitut tavat eivät ole pelkästään pahasta; niiden kehittymisen tulisi jatkua. Sivilisaation jatkuvuuden kannalta on lähes kohtalokasta ryhtyä radikaalin kumouksen kautta tapojen suurimittaiseen muuttamiseen. Tapa on ollut se jatkuvuuden lanka, joka on pitänyt sivilisaation koossa. Ihmisen historian kulkutietä peittävät hylättyjen tapojen ja vanhentuneiden sosiaalisten käytäntöjen jäänteet. Mutta yksikään sellainen sivilisaatio, joka hylkäsi vakiintuneet tapasäännöksensä, ei ole säilynyt, ellei se niitä hylännyt omaksuakseen parempia ja sopivampia tapoja.
Yhteiskunnan säilyminen riippuu pääasiassa sen tapasäännösten edistyvästä kehittymisestä. Tapojen kehitysprosessi kasvaa esille kokeilunhalusta; uusia ideoita tuodaan esille ja niiden seurauksena syntyy kilpailua. Edistyvä sivilisaatio omaksuu edistyksellisen idean ja säilyy, aika ja olosuhteet lopulta valikoivat soveliaamman ryhmän jäämään eloon. Mutta tämä ei suinkaan merkitse, että jokainen yksittäinen ja erillinen muutos ihmisyhteiskunnan koostumuksessa olisi ollut askel parempaan päin. Ei! Ei suinkaan, sillä Urantian sivilisaation pitkässä eteenpäin suuntautuneessa ponnistelussa on ollut monen monta taantumaa.