Neandertalit olivat erinomaisia taistelijoita, ja he kiersivät maita ja mantuja laajalla alueella. Luoteis-Intian ylämaiden keskuksista he levittäytyivät vähitellen Ranskaan lännessä, Kiinaan idässä ja jopa Pohjois-Afrikkaan asti. He olivat miltei puolen vuosimiljoonan ajan, aina värillisten evolutionaaristen rotujen vaelluksiin asti, maailman valtiaita.
800.000 vuotta sitten riistaa oli yltäkylläisesti; useita hirvieläinlajeja samoin kuin elefantteja ja virtahepoja vaelteli kaikkialla Euroopassa. Nautoja oli suurin määrin, hevosia ja susia oli kaikkialla. Neandertalit olivat mainioita metsästäjiä, ja Ranskassa asuneet heimot omaksuivat ensimmäisinä tavan antaa menestyksekkäimpien metsämiesten valita vaimokseen naisten joukosta paras.
Poro oli näille Neandertalin kansoille erittäin monikäyttöinen: sitä käytettiin ravinnoksi, siitä tehtiin vaatteita ja työkaluja, ja poron sarvia ja luita käytettiin moniin tarkoituksiin. Kulttuuria neandertalilaisilla ei sanottavasti ollut, mutta piikiventyöstön alalla he saivat aikaan merkittäviä parannuksia, kunnes saavutettiin miltei Andonin aikainen taso. Puuvarteen kiinnitetyt suuret piikivet tulivat taas käyttöön, ja ne soveltuivat kirveiksi ja hakuiksi.
750.000 vuotta sitten neljäs jäätikkö oli jo pitkällä etelässä. Entistä paremmilla työkaluillaan neandertalit hakkasivat avantoja pohjoisen jokia peittävään jäähän, ja niin he pystyivät keihästämään kaloja, joita tuli näille henkirei’ille. Nämä heimot joutuivat jatkuvasti perääntymään etenevän jäätikön tieltä, joka tuolloin oli Euroopassa laajimmillaan.
Tähän aikaan myös Siperian jäätikkö oli työntymässä kaikkein kauimmaksi etelään, ja se pakotti samalla alkuihmisen siirtymään etelämmäksi, takaisin synnyinseutujaan kohti. Mutta ihmislaji oli jo siinä määrin eriytynyt, että vaara sen enemmästä sekoittumisesta rodullisessa mielessä kehittymättömiin ihmisapinasukulaisiin oli huomattavasti vähentynyt.
700.000 vuotta sitten neljäs jäätikkö, Euroopan alueella kaikista jäätiköistä laajin, oli vetäytymässä; ihmiset ja eläimet palailivat pohjoiseen. Ilmasto oli viileä ja kostea, ja alkuihminen tuli taas mainiosti toimeen Euroopassa ja Länsi-Aasiassa. Metsät levisivät vähitellen pohjoiseen, maalle, jota vasta äsken oli peittänyt jää.
Suuri jäätikkö ei ollut aiheuttanut mitään muutoksia nisäkäseläimistöön. Nämä eläimet säilyivät elossa kapealla maakaistaleella, joka sijaitsi jäätikön ja Alppien välissä, ja jäätikön vetäydyttyä ne levisivät taas nopeasti koko Euroopan alueelle. Sisilian maakannaksen kautta Afrikasta saapui suoratorahampaisia elefantteja, leveäkuonoisia sarvikuonoja, hyeenoja ja afrikkalaisia leijonia, ja nämä uudet eläimet hävittivät sapelihammastiikerit ja virtahevot käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon.
650.000 vuotta sitten oli lauhkea ilmasto jatkuvasti vallitsevana. Jääkausien välisen jakson puoliväliin tultaessa ilmasto oli muuttunut niin lämpimäksi, että Alpit loivat jää- ja lumipeitteensä miltei kokonaan.
600.000 vuotta sitten jää oli saavuttanut silloisen pohjoisimman vetäytymispisteensä, ja muutaman tuhannen vuoden tauon jälkeen se alkoi taas—nyt viidennen kerran—valua etelään. Mutta ilmastossa ei viiteenkymmeneentuhanteen vuoteen tapahtunut suurtakaan muutosta. Euroopan ihminen ja eläimet eivät paljonkaan muuttuneet. Edellisen jakson vähäinen kuivuus helpotti, ja alppijäätiköt valuivat pitkälle alas jokilaaksoihin.
550.000 vuotta sitten etenevä jäätikkö pakotti ihmisen ja eläimet etelään. Mutta tällä kertaa ihmisellä oli runsaasti tilaa sillä leveällä maakaistalla, joka koillisessa ulottui Aasiaan ja joka sijaitsi jäätikön ja Välimeren lisäkkeenä olleen, suuresti laajentuneen Mustanmeren välissä.
Näiden neljännen ja viidennen jääkauden kuluessa Neandertalin rotujen hienostumaton kulttuuri levisi laajemmalle. Mutta edistystä ilmeni niin vähän, että tosiaankin näytti siltä kuin yritys saada aikaan Urantialle uusi ja muunneltu älyllisen elollisuuden tyyppi olisi ollut epäonnistumaisillaan. Lähes neljännesmiljoona vuotta sitten nämä alkukantaiset kansat ajelehtivat sinne tänne, metsästelivät ja tappelivat ja osoittivat eräillä aloilla puuskittaisia edistymisen merkkejä, mutta kokonaisuutena ottaen ne oivallisiin andonilaisiin esi-isiinsä verrattuina taantuivat tasaisesti koko ajan.
Näinä hengellisessä mielessä pimeinä aikoina taikauskoisen ihmiskunnan kulttuuri painui alimmalle tasolleen. Neandertaleilla ei tosiasiassa ollut muuta uskontoa kuin hävettävä taikausko. He pelkäsivät kuollakseen pilviä, aivan erityisesti usvaa ja sumua. Luonnonvoimia kohtaan tunnetun pelon pohjalta kehittyi vähitellen alkeellinen uskonto, kun eläintenpalvonta sen sijaan taantui, koska työkalujen paraneminen ja riistan runsaus antoi näille ihmisille mahdollisuuden elää tarvitsematta kantaa suurta huolta ravinnonhankinnasta. Riistanpyyntimenestyksen palkitseminen seksuaalisesti oli omiaan merkittävästi kohentamaan metsästystaitoja. Tämä uusi, pelkoon perustuva uskonto johti yrityksiin lepyttää mainittujen luonnonilmiöiden takana olevia näkymättömiä voimia, ja huipentui sittemmin ihmisuhreihin näiden näkymättömien ja tuntemattomien fyysisten voimien tyynnyttämiseksi. Ja Urantian takapajuisemmat kansat ovat säilyttäneet tämän kauhistuttavan ihmisuhrikäytännön aina kahdennellekymmenennelle vuosisadalle asti.
Näitä alkuaikojen neandertaleja voidaan tuskin kutsua auringonpalvojiksi. Pikemminkin he elivät pimeänpelossa; he pelkäsivät kuollakseen pimeäntuloa. Niin kauan kuin kuu vähänkin paistoi, he tulivat jotenkuten toimeen, mutta kuuttomassa pimeydessä he joutuivat pakokauhun valtaan ja ryhtyivät uhraamaan miestensä ja naistensa parhaita yksilöitä yrittäessään houkutella kuuta taas loistamaan. Jo aikaisessa vaiheessa he oppivat, että aurinko kyllä palasi säännöllisesti taivaalle, mutta kuun he otaksuivat palaavan radalleen vain siksi, että he uhrasivat heimotovereitaan. Rodun edistyessä uhraamisen kohde ja tarkoitus vähitellen muuttuivat, mutta ihmisuhrin toimittaminen pysyi uskonnollisten menojen osana kauan aikaa.