Alkukantainen ihminen suoritti evoluution kautta tapahtuneen ilmestymisensä maan päälle vähän vaille miljoona vuotta sitten, ja hänen kokemuksensa siitä oli väkevä. Vaistomaisesti hän pyrki välttämään vaaraa sekoittua oman tasonsa alapuolella oleviin ihmisapinaheimoihin. Mutta hän ei voinut vaeltaa itään, sillä sen estivät kuivat Tiibetin ylämaat, jotka nousivat 9000 metriä merenpinnan yläpuolelle; etelään sen kummemmin kuin länteenkään hän ei päässyt, sillä esteenä oli laajentunut Välimeri, joka tuolloin ulottui idän suunnalla Intian valtamereen saakka. Ja kun hän meni pohjoiseen, hän kohtasi siellä eteenpäin työntyvän jäätikön. Mutta vaikka jää esti vaelluksen kauemmas ja vaikka hajaantuvat heimot kävivät toisiaan kohtaan yhä vihamielisemmiksi, älykkäämmät ryhmät eivät milloinkaan edes harkinneet sellaista ajatusta, että ne olisivat lähteneet etelään elääkseen siellä älyllisesti alemmantasoisten, karvaisten ja puissa asuvien serkkujensa parissa.
Monet ihmisen ensimmäisistä uskonnollisista tunnoista saivat alkunsa siitä, että hän tunsi avuttomuutta tämän maantieteellisen tilanteen luomassa suljetussa ympäristössä: vuoret oikealla puolella, vesi vasemmalla ja jäätikkö suoraan edessä. Mutta nämä edistyvät andoniitit eivät suostuneet kääntymään takaisin etelässä asuvien, heitä alemmalla tasolla olevien ja puissa majailevien sukulaistensa luo.
Ei-inhimillisten sukulaistensa tapojen vastaisesti nämä andoniitit karttoivat metsiä. Metsissä asuessaan ihminen on aina taantunut. Ihmisen kehitys on kulkenut eteenpäin vain aukeilla mailla ja korkeammilla leveysasteilla. Aukeilla mailla kohdattavat kylmyys ja nälkä kannustavat toimintaan, kekseliäisyyteen ja neuvokkuuteen. Kun nämä andonilaiset heimot karujen pohjoisten seutujen vaikeuksien ja puutteiden keskellä kehittivät itsestään nykyisen ihmisrodun tienraivaajia, samaan aikaan heidän takapajuiset serkkunsa elivät yltäkylläisyydessä kummallekin ryhmälle yhteisen vanhan synnyinmaan eteläisissä, trooppisissa metsissä.
Seuraavat tapahtumat sattuivat kolmannen jääkauden aikana, joka geologien laskelmien mukaan olisi ensimmäinen. Kaksi ensimmäistä jäätikköä eivät Pohjois-Euroopassa levinneet laajalle alalle.
Englannilla oli suurimman osan jääkautta maayhteys Ranskaan, kun taas Sisilian maakannas myöhemmin yhdisti Afrikan Eurooppaan. Andonilaisvaellusten aikana oli olemassa katkeamaton maayhteys, joka alkoi Englannista lännessä ja jatkui Euroopan ja Aasian kautta Jaavalle idässä; mutta Australia oli jälleen eristyksissä, mikä entisestään voimisti sen eläimistön kehityksen omintakeisuutta.
950.000 vuotta sitten Andonin ja Fontan jälkeläiset olivat jo vaeltaneet kauas itään ja länteen. Lännen suunnalla he kulkivat Euroopan kautta Ranskaan ja Englantiin. Myöhempinä aikoina he tunkeutuivat idässä aina Jaavalle asti, josta heidän luitaan on aivan äskettäin löydetty—kysymyksessä on niin kutsuttu Jaavan ihminen—ja josta he sitten jatkoivat matkaansa Tasmaniaan.
Länteen siirtyneet ryhmät saastuttivat itseään yhteisestä kantamuodosta peräisin olevalla takapajuisella sukuperimällä vähemmän kuin itään vaeltaneet, jotka kovin auliisti menivät takapajuisten eläinserkkujensa pariin. Nämä yksilöt, joissa ei tapahtunut mitään edistystä, ajautuivat etelää kohti, eikä kulunut kauankaan, kun he pariutuivat alemmantasoisten heimojen jäsenten kanssa. Sittemmin heidän sekarotuisia jälkeläisiään palasi yhä laajemmin joukoin taas pohjoiseen, jossa he pariutuivat nopeasti levinneiden andonilaiskansojen jäsenten kanssa, ja korkeampaa rotuainesta tällaiset valitettavat yhteenliittymät väistämättä huononsivat. Primitiivisistä asutuskeskuksista yhä harvemmat pitivät yllä Henkäyksen Antajan palvontaa. Tätä alkuaikojen kantasivilisaatiota uhkasi sammuminen.
Ja näin on Urantialla ollut aina. Erittäin lupaavat sivilisaatiot ovat toinen toisensa jälkeen rappeutuneet ja lopulta sammuneet siihen mielettömyyteen, että on sallittu korkeammantasoisten tuottaa esteettä jälkeläisiä alemmantasoisten kanssa.