Edellisen kauden lopulla Pohjois-Amerikan koillisosan ja Pohjois-Euroopan maa-alueet olivat suurelta alalta varsin korkealla niin, että yksistään Pohjois-Amerikassa laajat alueet nousivat 9000 metrin korkeuteen, jopa korkeammallekin. Aiemmin näillä pohjoisilla seuduilla oli vallinnut lauhkea ilmasto, ja haihtuminen oli ollut kaikista arktisista vesistä esteetöntä, ja meret pysyivät miltei jääkauden loppuun asti jatkuvasti jäättöminä.
Kun nämä maa-alueet nousivat ylemmäs, niin samanaikaisesti merivirrat siirtyivät ja kausittaiset tuulet muuttivat suuntaansa. Nämä olosuhteet aiheuttivat lopulta miltei taukoamatonta kosteuden tiivistymistä pohjoisten ylänkömaiden yllä olleesta, erittäin kostean ilmanalan virtauksesta. Näillä korkeilla ja sen vuoksi viileillä alueilla alkoi sataa lunta, ja sitä jatkui niin kauan, että lunta oli 6000 metrin vahvuudelta. Suurimman lumensyvyyden alueet samoin kuin niiden sijaintikorkeus määrittivät myöhemmin ilmaantuneiden, jäätikön paineesta liikkeelle lähteneiden virtausten keskuspisteet. Jääkautta kesti täsmälleen niin kauan kuin tämä ylenmääräinen kosteuden tiivistyminen jaksoi pitää näitä pohjoisen ylänköjä valtavan lumivaipan peitossa. Lumi muuntui pian kiinteäksi, mutta silti hitaasti liukuvaksi jääksi.
Kaikki tämän ajanjakson suuret jääkentät sijaitsivat korkeilla ylängöillä, eivät vuoristoseuduilla kuten nykyään. Puolet jääkauden jäästä oli Pohjois-Amerikassa, yksi neljännes oli Euraasiassa ja yksi neljännes muualla, etupäässä Antarktiksella. Afrikkaan jää ei suurestikaan vaikuttanut, mutta Australia peittyi miltei kokonaan antarktisen jäävaipan alle.
Tämän maailman pohjoiset seudut ovat kokeneet kuusi eriaikaista ja erillistä jään hyökkäystä, vaikkakin jokainen yksittäinen jäätikkö eteni ja taas vetäytyi kymmeniä kertoja aktiivisuutensa aikana. Pohjois-Amerikassa jää kerääntyi kahteen ja myöhemmin kolmeen keskukseen. Grönlanti oli jään peitossa ja Islanti hautautui kokonaan jäävirran alle. Euroopassa jää peitti eri aikoina Brittein saaret Etelä-Englannin rannikkoa lukuun ottamatta ja levisi Länsi-Euroopan ylle aina Ranskaa myöten.
2.000.000 vuotta sitten alkoi ensimmäinen Pohjois-Amerikan jäätikkö työntyä etelämmäksi. Jääkausi oli nyt alullaan, ja tämän jäätikön eteneminen pohjoisen painekeskuksista ja vetäytyminen sinne takaisin vaati aikaa lähes vuosimiljoonan. Keskimmäinen jääkenttä ulottui etelässä aina Kansasiin saakka; jäätikön itäinen sen paremmin kuin läntinenkään keskus ei ollut silloin kovin laaja.
1.500.000 vuotta sitten ensimmäinen suuri jäätikkö oli vetäytymässä pohjoiseen. Tällä välin Grönlannissa ja Pohjois-Amerikan koillisosassa oli satanut valtavat määrät lunta, ja ennen pitkää tämä itäinen jäämassa alkoi valua kohti etelää. Tämä oli jään toinen invaasio.
Euraasiassa ei kumpikaan ensimmäisistä jään hyökkäyksistä tapahtunut laajalla rintamalla. Näiden jääkauden varhaisvaiheiden aikana Pohjois-Amerikassa esiintyi runsaasti mastodontteja, villamaisen karvan peittämiä mammutteja, hevosia, kameleja, kauriita, myskihärkiä, biisoneita, maalaiskiaisia, jättiläismajavia, sapelihammastiikereitä, elefantinkokoisia laiskiaisia sekä monia kissojen ja koirien heimon ryhmiä. Mutta tästä ajankohdasta eteenpäin ne yhä pahemmaksi käyneen jääkautisen kylmyyden johdosta vähenivät lukumäärältään nopeasti. Jääkauden lähetessä loppuaan useimmat mainituista eläinlajeista olivat Pohjois-Amerikan osalta kuolleet sukupuuttoon.
Kaukana jääkentistä eläneessä maailman maa- ja vesieliöstössä ei tapahtunut paljonkaan muutoksia. Jään laajenemiskausien välisinä aikoina ilmasto oli jokseenkin yhtä leuto kuin nykyään, ehkä hiukan lämpimämpikin. Vaikka jäätiköt levittäytyivät peittämään valtavia alueita, ne olivat sittenkin vain paikallisia ilmiöitä. Rannikkoalueen ilmanala vaihteli suuresti sen mukaan, vallitsiko jääpeitteen epäaktiivisuuden aika, vai lipuivatko suunnattomat jäävuoret Mainen rannikkoa pitkin Atlanttiin, liukuivatko ne Pugetinsalmen kautta Tyyneenmereen vai vyöryivätkö ne jylisten Norjan vuonoja pitkin Pohjanmereen.