Tälle ajanjaksolle oli tunnusomaista istukallisten nisäkkäiden jatkuva ja nopea evoluutio sikäli, että puheena olevan jakson aikana kehittyivät nisäkkäiden edistyneemmät muodot.
Vaikka ensimmäiset istukalliset nisäkkäät polveutuivatkin lihansyöjäkantamuodoista, kehittyi varsin pian kasvissyöjäkantoja, ja ennen pitkää ilmaantui vielä kaikkiruokaisia nisäkäsheimoja. Koppisiemeniset kasvit olivat nopeasti runsastuvien nisäkkäiden pääravintona, sillä edellisinä kausina oli ilmaantunut nykyinen maalla elävä kasvisto, jossa jo esiintyi suurin osa nykyisistä kasveista ja puista.
35.000.000 vuotta sitten oli se aikamäärä, josta alkoi istukallisten nisäkkäiden valtakausi maailmassa. Eteläinen maakannas oli lavea, ja se yhdisti silloisen valtavan Etelänapamantereen uudelleen Etelä-Amerikkaan, Etelä-Afrikkaan ja Australiaan. Huolimatta maan kasaantumisesta napaseuduille maailman ilmasto pysyi trooppisten merien valtavan laajenemisen seurauksena verrattain leutona, eikä maa ollut noussut kyllin korkealle, jotta siitä olisi aiheutunut jäätiköitymistä. Grönlannissa ja Islannissa esiintyi laajoja laavavirtauksia, ja näiden laavajuonteiden väliin kerrostui jonkin verran kivihiiltä.
Planeetan eläinkunnassa oli tapahtumassa merkittäviä muutoksia. Merieliöstössä oli toteutumassa syvällekäyvää muuntumista; useimmat merieliöstön nykyisistä luokista olivat jo olemassa, ja huokoseläimet esittivät yhä tärkeätä osaa. Hyönteistö oli paljolti edeltäneen aikakauden kaltainen. Coloradon Florissant-fossiilikentät ovat näiden kaukaisten aikojen myöhemmiltä vuosilta. Useimmat nykyään elävistä hyönteissuvuista ovat tältä kaudelta, mutta monet tuonaikaisista suvuista ovat sammuneet, vaikka niiden fossiileja on jäljellä.
Kuivalla maalla tämä oli ennen muuta nisäkkäiden uudistumisen ja levittäytymisen kausi. Ennen kuin tämä ajanjakso päättyi, varhaisimmista ja alkukantaisimmista nisäkkäistä oli kuollut sukupuuttoon yli sata lajia. Suurikokoiset ja pieniaivoiset nisäkkäät tuhoutuivat niin ikään pian. Aivot ja ketteryys olivat syrjäyttäneet suojapanssarin ja suurikokoisuuden eläinlajien säilymiseen vaikuttavien tekijöiden kehityksessä. Ja dinosaurusten heimon taantuessa nisäkkäät ottivat vähitellen haltuunsa maan herruuden ja hävittivät vielä jäljellä olleet matelijaesivanhempansa nopeasti ja täydellisesti.
Dinosaurusten häviämisen ohella liskojen heimon moninaisissa sivuhaaroissa tapahtui muita ja suuria muutoksia. Alkuaikojen matelijaheimoista meidän päiviimme säilyneisiin jäseniin kuuluvat kilpikonnat, käärmeet ja krokotiilit sekä vanha kunnon sammakko, ainoa jäljellä oleva ihmisen varhaisia esivanhempia edustava ryhmä.
Lukuisat nisäkäsryhmät saivat alkunsa eräästä nyt jo sukupuuttoon kuolleesta ainutlaatuisesta eläimestä. Tämä luontokappale, joka kuului lihansyöjiin, oli ikään kuin kissan ja hylkeen risteytys; se pystyi elämään sekä maalla että vedessä ja oli varsin älykäs ja hyvin aktiivinen. Euroopassa kehittyi koiraeläinten kantamuoto, josta kohta polveutui useita pienkoiralajeja. Jokseenkin samaan aikaan ilmaantuivat jyrsijät, joihin kuuluivat majavat, oravat, gofferit, hiiret ja kaniinit. Tästä eläinheimosta tuli pian merkittävä elollisuuden muoto, eikä siinä ole sen jälkeen tapahtunut paljonkaan muutosta. Tämän ajanjakson myöhemmät kerrostumat sisältävät koirien, kissojen, pesukarhujen ja näätäeläinten kantamuotojen kivettyneitä jäännöksiä.
30.000.000 vuotta sitten alkoi ilmaantua nykyisentyyppisiä nisäkkäitä. Aiemmin nisäkkäät olivat eläneet enimmältään kukkuloilla, sillä ne olivat vuoristoseutujen eläintyyppejä. Yhtäkkisesti alkoi tasanko- eli kavioeläintyypin, ruohonsyöjälajin, evoluutio eriytyneenä kynnellisistä lihansyöjistä. Nämä ruohonsyöjät polveutuivat eriytymättömästä kantaisästä, jolla oli vielä viisi varvasta ja neljäkymmentäneljä hammasta ja joka tuhoutui ennen tämän kauden päättymistä. Varpaiden kehitys ei koko tämän kauden aikana edennyt kolmivarpaisuutta pitemmälle.
Hevonen, joka on erinomainen esimerkki evoluutiosta, eli näihin aikoihin sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa, vaikkakaan sen kehitys ei täysin päättynyt, ennen kuin myöhempänä jääkautena. Vaikka sarvikuonojen heimo ilmaantui jo tämän kauden loppupuolella, sen levinneisyys oli laajimmillaan kuitenkin vasta myöhempinä aikoina. Kehittyi myös pieni sikaa muistuttanut eläin, josta tuli monien sika-, pekaari- ja virtahepolajien kantamuoto. Kamelit ja laamat saivat alkunsa tämän jakson puolivälin tienoilla Pohjois-Amerikassa, ja ne levisivät kaikille läntisille tasangoille. Myöhemmin laamat vaelsivat Etelä-Amerikkaan, kamelit vaelsivat Eurooppaan, ja kohta molemmat lajit kuolivat sukupuuttoon Pohjois-Amerikasta, vaikka jokunen kameli jääkauteen asti säästyikin.
Suunnilleen tähän aikaan tapahtui läntisessä Pohjois-Amerikassa jotakin merkittävää: Muinaisten puoliapinoiden varhaiset kantaisät ilmaantuivat ensimmäistä kertaa näyttämölle. Vaikka tätä heimoa ei voida lukea varsinaisiin puoliapinoihin, lajin ilmaantuminen merkitsi kuitenkin sen sukuhaaran syntymistä, josta varsinaiset puoliapinat sittemmin ilmestyivät.
Aiemman aikakauden merestä turvansa etsineiden merikäärmeiden tavoin kokonainen istukallisten nisäkkäiden heimo hylkäsi nyt kuivan maan asuinpaikkanaan ja otti elinympäristökseen valtameret. Ne ovat siitä lähtien pysytelleet meressä, ja niistä polveutuvat nykyiset valaat, delfiinit, pyöriäiset, hylkeet ja merileijonat.
Planeetan linnuston kehitys jatkui, mutta vain muutamin merkittävin evolutionaarisin muutoksin. Valtaosa nykyisistä linnuista oli jo olemassa; näihin kuuluivat muun muassa lokit, haikarat, flamingot, hiirihaukat, jalohaukat, kotkat, pöllöt, viiriäiset ja strutsit.
Tämän kymmenen miljoonaa vuotta kattavan oligoseeni-jakson päättyessä kasvisto samoin kuin merieläimistö ja maaeläimet olivat jo hyvin suuressa määrin kehittyneet sellaisiksi kuin ne ovat tänään, ja ne esiintyivät maapallolla paljolti nykyisessä hahmossaan. Myöhemmin on ilmennyt merkittävää erikoistumista, mutta useimpien elollisten kantamuodot olivat jo tuolloin olemassa.