50.000.000 vuotta sitten maailman maa-alueet olivat varsin yleisesti vedenpinnan yläpuolella tai vain hieman sen alapuolella. Kyseisen kauden maa-ainesmuodostumat ja -kerrostumat ovat sekä kuivanmaan että merellisen ympäristön tuotteita, etupäässä kuitenkin kuivalla maalla muodostuneita. Maa kohosi asteittain kohtalaisen pitkän ajan, mutta samanaikaisesti sitä huuhtoutui alempana oleville tasoille ja meriä kohti.
Tämän jakson alkupuolella Pohjois-Amerikassa ilmestyi yhtäkkisesti istukallinen nisäkästyyppi, ja se edustaa siihenastisen evoluution tärkeintä kehitysvaihetta. Aiempia, istukattomien nisäkkäiden lajeja oli ollut olemassa, mutta tämä uudentyyppinen laji ilmestyi suoraan ja yhtäkkisesti aiemmin eläneestä matelijakantaisästä, jonka jälkeläiset olivat säilyneet elollisuuden piirissä dinosaurusten taantumiskauden läpi tähän aikaan asti. Istukallisten nisäkkäiden kantaisä oli pieni, tavattoman aktiivinen, lihaa syövä ja hyppivää tyyppiä edustava dinosaurus.
Nisäkkäiden perusvaistot alkoivat ilmetä jo näissä alkeellisissa nisäkästyypeissä. Nisäkkäillä on kaikkia muita eläinkunnan muotoja suunnattoman paljon suuremmat mahdollisuudet säilyä elollisten joukossa siksi, että ne voivat:
1. Synnyttää verrattain valmiita ja hyvin kehittyneitä jälkeläisiä.
2. Hellästi hoivaten ravita, kasvattaa ja varjella jälkeläisiään.
3. Käyttää muihin verrattuina ylivoimaisia järjenlahjojaan lajinsa olemassaolon turvaamiseen.
4. Käyttää hyväkseen lisääntynyttä ketteryyttä paetessaan vihollisen ulottuvilta.
5. Hyödyntää korkeampaa älykkyyttään ympäristöön sopeutumisessa ja mukautumisessa.
45.000.000 vuotta sitten mantereiden keskusharjanteet kohosivat, samalla kun rannikkokaistaleet varsin yleisesti vajosivat. Nisäkkäinä ilmenneen elollismuodon kehitys oli nopeaa. Muuan pieni matelija, munivaa tyyppiä edustanut nisäkäs, menestyi hyvin, ja myöhempien aikojen kengurujen kantaisät vaeltelivat Australiassa. Eikä kulunut kauankaan, kun oli olemassa pieniä hevosia, nopsajalkaisia sarvikuonoja, kärsällisiä tapiireja, alkeellisia sikoja, oravia, puoliapinoita, opossumeja ja useita apinan kaltaisten eläinten heimokuntia. Ne olivat kaikki pienikokoisia ja alkeellisia ja soveltuivat parhaiten elämään vuoristoseutujen metsissä. Suuri strutsin kaltainen maalintu kehittyi niin, että siitä tuli kolme metriä korkea, ja se muni kerrallaan munan, joka oli kooltaan kaksikymmentäkaksi kertaa kolmekymmentäkolme senttimetriä. Nämä olivat myöhemmin ilmaantuneiden, jättiläiskokoisten matkustajalintujen kantaisät, jotka olivat todellakin varsin älykkäitä ja jotka yhteen aikaan kuljettivat ihmisiä ilmojen halki.
Varhaisen kenotsooisen kauden nisäkkäät elivät maalla, vedessä, ilmassa ja puiden latvustoissa. Niillä oli yhdestä yhteentoista paria maitorauhasia, ja niitä kaikkia peitti melkoinen karvapeite. Niillä oli myöhemmin ilmaantuvien lajien kanssa yhteistä se, että niille kasvoi kahdet perättäiset hampaistot ja että niillä oli ruumiinkokoon verrattuna suuret aivot. Mutta niiden joukossa ei vielä esiintynyt ainoatakaan nykyisistä nisäkäslajeista.
40.000.000 vuotta sitten pohjoisen pallonpuoliskon maa-alueet alkoivat kohota, ja sen jälkeen seurasi uusia laajoja maan kerrostumisia ja muita maaperän ilmiöitä, kuten laavavirtauksia, vääntymistä, järvienmuodostusta ja eroosiota.
Eurooppa oli tämän kauden jälkipuolella enimmältään veden alla. Kun maa sitten oli vähäisen noussut, mannerta peittivät järvet ja merenlahdet. Jäämeri ulottui Uralinpainanteen kautta etelään ja oli yhteydessä Välimereen, joka silloin pohjoisen suunnalla lainehti nykyistä laajempana niin, että Alppien, Karpaattien, Apenniinien ja Pyreneiden ylängöt olivat veden yläpuolella tämän meren saarina. Panaman kannas oli ylhäällä; Atlantin valtameri ja Tyynimeri olivat erillään. Pohjois-Amerikka oli yhteydessä Aasiaan Beringinsalmen kannaksen kautta sekä Eurooppaan Grönlannin ja Islannin välityksellä. Maapallon ympäri pohjoisilla leveysasteilla kiertäneen kuivanmaan kehän katkaisi siis vain Uralinsalmi, joka yhdisti arktiset meret laajentuneeseen Välimereen.
Huokoseläinten tuottamaa kalkkikiveä kerrostui huomattava määrä Euroopan vesiin. Nykyään tämä samainen kivilaji sijaitsee Alpeilla 3000 metrin, Himalajalla 4800 metrin ja Tiibetissä 6000 metrin korkeudessa. Tältä ajanjaksolta olevat liitukerrostumat sijaitsevat Afrikan ja Australian rannikoilla, Etelä-Amerikan länsirannikolla sekä siellä täällä Länsi-Intian saaristossa.
Koko tämän niin sanotun eoseenikauden ajan jatkui nisäkkäinä ja muina niitä lähellä olevina muotoina ilmenneen elollisuuden kehitys lähes keskeytyksettä. Pohjois-Amerikalla oli tuolloin maayhteys Australiaa lukuun ottamatta kaikkiin mantereisiin, ja tyypiltään vaihteleva, alkeellinen nisäkäseläimistö levisi vähitellen koko maailmaan.