Tämä jakso merkitsee merieliöstön käänteentekevän evolutionaarisen kehityksen päättymistä ja tämän jälkeen seuraaviin maaeläinten kausiin johtavan siirtymäjakson alkamista.
Tämä aikakausi oli elollisuuden huomattavan köyhtymisen kausi. Tuhannet merelliset lajit menehtyivät, eikä elämä vielä ollut saanut kunnollista jalansijaa maalta. Tämä oli biologisten koettelemusten aikaa, jolloin elämä miltei hävisi maan kasvoilta ja merten syvyyksistä. Maan päällä eli merellisen elollisuuden pitkän aikakauden loppuvaiheessa yli satatuhatta eliölajia. Tämän siirtymäjakson lopulla niistä oli elossa vajaat viisisataa.
Tämän uuden ajanjakson erikoispiirteet eivät niinkään johtuneet maankuoren jäähtymisestä tai vulkaanisen toiminnan pitkäaikaisesta puuttumisesta kuin sinänsä mielenkiinnottomien ja jo olemassa olleiden tekijöiden epätavallisesta yhteenkytkeytymisestä—merten rajoittumisesta ja suunnattomien maamassojen kaiken aikaa voimistuneesta kohoamisesta. Aiempina aikoina vallinnut leuto, merellinen ilmasto oli katoamassa ja ankarampi mantereinen säätyyppi oli nopeasti kehittymässä.
170.000.000 vuotta sitten tapahtui koko maanpinnan käsittäneitä, suuria evolutionaarisia muutoksia ja mukautumisia. Maa kohosi kaikkialla maailmassa, kun valtamerten pohja vajosi. Ilmaantui erillisiä vuorijonoja. Pohjois-Amerikan itäosa oli korkealla meren yläpuolella; länsiosa oli hitaasti nousemassa. Mantereita peittivät suuret ja pienet suolajärvet ja lukuisat sisämeret, jotka olivat kapeiden salmien kautta yhteydessä valtameriin. Tämän siirtymäjakson kerrostumien paksuus vaihtelee 300 ja 2000 metrin välillä.
Näiden maankohoamisten aikana tapahtui laajamittaista maankuoren poimuttumista. Ellei lukuun oteta tiettyjen maakannasten katoamista, tämä oli mannerten merestäkohoamisen aikaa; näihin on luettava ne mannermaat, jotka varsin pitkään olivat yhdistäneet Etelä-Amerikan Afrikkaan ja Pohjois-Amerikan Eurooppaan.
Sisämaan järvet ja meret olivat kaikkialla maailmassa vähin erin kuivumassa. Alkoi ilmaantua erillisiä vuoristo- ja aluejäätiköitä, eritoten eteläisellä pallonpuoliskolla, ja näiden paikallisten jäätikkömuodostumien aikaansaamat, jäähän kerrostuneet aineskerrokset ovat monilla seuduin löydettävissä jopa joidenkin ylempien ja myöhempien kivihiilikerrostumien seasta. Ilmaantui kaksi uutta ilmastotekijää: jäätiköityminen ja kuivuus. Monet maan korkeammista seuduista olivat muuttuneet kuiviksi ja karuiksi.
Koko tämän ilmastollisen muutosvaiheen ajan tapahtui suuria muutoksia myös maakasveissa. Ensimmäiset siemenkasvit ilmaantuivat, ja ne tarjosivat runsaampaa ravintoa sittemmin runsastuneelle maaeläimistölle. Hyönteiset kokivat perinpohjaisen muutoksen. Eliöiden horrosjaksot kehittyivät vastaukseksi talven ja kuivankauden aikaisen elintoimintojen keskeytymisen tarpeeseen.
Maaeläimistä sammakot saavuttivat kehityksensä taitekohdan jo edellisenä aikakautena, ja ne taantuivat nyt nopeasti mutta selviytyivät siksi, että ne pystyivät elämään pitkiä aikoja jopa näiden tavattoman kaukaisten ja äärimmäisen koettelevien aikojen kokonaan kuivuvissa lammikoissa ja lätäköissä. Tänä sammakoiden taantumisen kautena astuttiin Afrikassa ensimmäinen askel tiellä, joka johti sammakon kehittymiseen matelijaksi. Ja kun maamassat olivat vielä yhteydessä toisiinsa, tämä ilmaa hengittävä esimatelija levisi koko maailmaan. Tähän mennessä ilmakehän suhteen oli jo tapahtunut sellaisia muutoksia, että se soveltui erinomaisesti eläinten hengitettäväksi. Pian näiden esimatelijasammakoiden saapumisen jälkeen Pohjois-Amerikka oli tilapäisesti eristyksissä, vailla yhteyttä Eurooppaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan.
Meriveden vähittäinen viileneminen myötävaikutti siihen, että suuri osa merieliöstöä tuhoutui. Noiden aikojen merieläimet etsiytyivät väliaikaisesti kolmeen suotuisaan turvapaikkaan: nykyisen Meksikonlahden seutuville, Intian Gangesinlahteen ja Välimeren altaassa sijainneeseen Sisilianlahteen. Ja juuri näiltä kolmelta alueelta lähtivät koettelemuksiin syntyneet, uudet merieläinlajit myöhemmin täyttämään meret.
160.000.000 vuotta sitten maa oli laajalta alalta maaeläimistön ylläpitoon soveltuvan kasvillisuuden peittämä, ja ilmakehä oli muuttunut eläinten hengityksen kannalta ihanteelliseksi. Näin päättyvät merellisen elollismuodon vähenemisen jakso ja nuo biologisten vastoinkäymisten koettelevat ajat, jotka hävittivät kaikki muut elollisuuden muodot paitsi niitä, joilla oli eloonjäämisen puolesta puhuvaa arvoa ja jotka sen vuoksi olivat oikeutettuja toimimaan planetaarisen evoluution seuraavien aikakausien entistä nopeammin kehittyneen ja pitkälle erikoistuneen elollisuuden kantaisinä.
Tämän, tutkijoidenne permikautena tunteman, biologisten koettelemusten ajanjakson päättyminen merkitsee samalla sen paleotsooisen maailmankauden loppua, joka käsittää planeetan historiasta neljäsosan, kaksisataaviisikymmentä miljoonaa vuotta.
Urantian elollisuuden valtava merellinen lastenhuone on täyttänyt tehtävänsä. Niinä pitkinä aikakausina, jolloin Maa ei soveltunut eliöstön ylläpitämiseen, ennen kuin ilmakehä oli riittävän happipitoinen korkeampien maaeläinten elossapitämiseen, meri toimi maailman varhaisen elollisuuden äitinä ja ravitsijana. Tästä lähtien meren biologinen merkitys vähenee asteittain, kun evoluution toinen vaihe alkaa maan kamaralla avautua.
[Esittänyt Nebadonin Elämänkantaja, eräs alkuperäisestä Urantialle osoitetusta ryhmästä.]
Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.