Satanian kapinan puhjettua Mikael neuvotteli Paratiisin-veljensä Immanuelin kanssa. Mikael ilmoitti tämän suurimerkityksisen neuvonpidon jälkeen, että hän noudattaisi samaa toimintaperiaatetta, joka oli luonnehtinut hänen toimiaan samankaltaisten, menneisyydessä sattuneiden mullistusten yhteydessä, eli sekaantumattomuuden asennetta.
Nebadonin universumissa ei tämän eikä kahden tätä edeltäneen kapinan aikana ollut absoluuttista eikä persoonallista täysivaltaisuuden omaavaa vallanhaltijaa. Mikael hallitsi jumalallisin oikeuksin, Universaalisen Isän sijaishallitsijana, mutta ei vielä omin, henkilökohtaisin oikeuksin. Hän ei ollut suorittanut loppuun lahjoittautumisista koostuvaa elämänvaihettaan. Hänelle ei vielä ollut annettu ”kaikkea valtaa taivaassa ja maan päällä”.
Kapinan puhkeamisesta siihen päivään, jolloin Mikael asetettiin valtaistuimelle Nebadonin täysivaltaiseksi hallitsijaksi, hän ei kertaakaan puuttunut Luciferin kapinallisjoukkojen puuhiin. Näiden annettiin toimia esteettä Urantian ajanlaskun mukaan lähes kahdensadantuhannen vuoden ajan. Nyt Kristus Mikaelilla on riittämiin valtaa ja auktoriteettia tarttuakseen lujalla kädellä ja heti paikalla, jopa mielivaltaisesti, tällaisiin epälojaalisuuden purkauksiin, mutta tuskinpa tämä hallitsijan määräysvalta saisi häntä toimimaan toisin siinä tapauksessa, että tällainen mullistus vielä kerran tapahtuisi.
Koska Mikael päätti pysytellä erillään Luciferin kapinaan liittyvästä varsinaisesta sodankäynnistä, Gabriel kutsui henkilökohtaisen esikuntansa koolle Edentiaan, ja yhteisymmärryksessä Kaikkein Korkeimpien kanssa hän päätti ottaa komentoonsa Satanian lojaalit armeijakunnat. Mikael jäi Salvingtoniin, kun Gabriel puolestaan matkasi Jerusemiin ja asettautui sfäärille, joka on pyhitetty Isälle—samalle Universaaliselle Isälle, jonka persoonallisuuden Lucifer ja Saatana olivat asettaneet kyseenalaiseksi—, ja paikalle kokoontuneista uskollisista persoonallisuuksista koostuneen joukon edessä hän kääri auki Mikaelin lipun, koko luomakunnan Kolminaisuushallituksen aineellisen tunnuskuvan, jossa on valkoisella pohjalla kolme samankeskistä, taivaan sinistä ympyränkehää.
Luciferin tunnuksena oli lippu, jossa oli valkoisella pohjalla punainen ympyrä ja sen keskellä pyöreä, musta täplä.
”Ja syttyi sota taivaassa; Miikaelin komentaja ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä (Luciferia, Saatanaa ja luopuriprinssejä) vastaan; ja lohikäärme ja hänen kapinalliset enkelinsä sotivat, mutta eivät voittaneet.” Tämä ”sota taivaassa” ei ollut sellainen fyysinen taistelu, jollaiseksi selkkaukseksi se Urantialla saatettaisiin kuvitella. Lucifer piti kamppailun alkupäivinä jatkuvasti pitkiä puheita planeetan amfiteatterissa. Gabriel johti lähelle sijoitetusta tukikohdasta käsin kapinoitsijain viisastelujen taukoamatonta paljastamista. Niillä sfäärillä läsnä olleilla moninaisilla persoonallisuuksilla, jotka olivat epävarmoja kannastaan, oli tapana kulkea edestakaisin näiden väittelypaikkojen väliä, kunnes tekivät lopullisen päätöksensä.
Mutta tämä sota taivaassa oli peräti kauhistuttava ja peräti todellinen. Vaikkei tässä taistelussa esiintynytkään mitään niistä raakalaismaisuuksista, jotka ovat kypsymättömissä maailmoissa fyysiselle sodankäynnille perin luonteenomaisia, se oli paljon tappavampaa. Aineellisen tason taistelussa on vaarassa aineellinen elämä, mutta taivaan sodassa oli panoksena ikuinen elämä.