Orvontonin superuniversumissa on olemassa sata aaltoenergian oktaavia. Urantialla näistä energian ilmenemismuotojen sadasta ryhmästä tunnetaan kokonaan tai osittain kuusikymmentäneljä. Auringonsäteet muodostavat superuniversumin skaalassa neljä oktaavia siten, että näkyvät säteet kattavat yhden yksittäisen oktaavin, jonka numero tässä sarjassa on neljäkymmentäkuusi. Seuraavana tulee ultraviolettiryhmä, kun taas kymmenen oktaavia ylöspäin ovat röntgensäteet, joita seuraavat radiumin gammasäteet. Kolmekymmentäkaksi oktaavia näkyvän auringonvalon yläpuolella ovat ulkoavaruuden energiasäteet, jotka perin usein sekoittuvat niiden mukana esiintyviin, suuren energiavarauksen omaaviin pienen pieniin ainehiukkasiin. Näkyvän auringonvalon alapuolelle mentäessä kohdataan ensimmäiseksi infrapunasäteet, ja kolmekymmentä oktaavia alempana on radioaaltojen ryhmä.
Aaltomaiset energian ilmenemismuodot voidaan luokitella—Urantian kahdennenkymmenennen vuosisadan tieteellisen valistuneisuuden näkökulmasta katsottuna—seuraaviin kymmeneen ryhmään:
1. Infraultimatoniset säteet—ultimatonien raja-alueen kiertoliikkeet, kun ne alkavat saada selvästi erottuvan muodon. Tämä on emergentin energian ensimmäinen vaihe, jossa aaltoilmiöt ovat havaittavissa ja mitattavissa.
2. Ultimatoniset säteet. Energian kerääntyminen pienen pieniksi ultimatoneista koostuviksi sfääreiksi aiheuttaa sellaisia värähtelyjä avaruuden sisällössä, että ne ovat havaittavissa ja mitattavissa. Ja jo kauan ennen kuin fyysikot löytävät ultimatonin, he epäilemättä havaitsevat näiden säteiden aiheuttamat ilmiöt niiden osuessa kuuroina Urantialle. Nämä lyhyet ja suuritehoiset säteet edustavat ultimatonien alkuvaiheista toimintaa niiden hidastuessa pisteeseen, jossa ne kerääntyvät aineen elektronisen järjestymisen suuntaan. Ultimatonien kerääntyessä elektroneiksi tapahtuu tiivistymistä, jonka seurauksena on energian varastoituminen.
3. Lyhyet avaruussäteet. Nämä ovat kaikista puhtaasti elektronisista värähtelyistä lyhyimmät, ja ne edustavat aineen tämänlaatuisen muodon esiatomista vaihetta. Näiden säteiden tuottamiseen vaaditaan tavattoman korkeita tai tavattoman matalia lämpötiloja. Kyseisiä avaruussäteitä on kahta lajia: toinen liittyy atomien syntyyn, toinen osoittaa atomin hajoamista. Niitä säteilee suurimmassa määrin superuniversumin tiheimmältä tasolta, Linnunradasta, joka on myös ulkouniversumien tihein taso.
4. Elektroninen taso. Tämä energian vaihe on kaiken aineellistumisen perusta seitsemässä superuniversumissa. Kun elektroneja siirtyy kiertoradan korkeammilta energian tasoilta alemmille, vapautuu aina kvantteja. Elektronien suorittaman radanvaihdoksen seurauksena on varsin selvien ja yhdenmukaisten valoenergian mitattavissa olevien hiukkasten poissinkoutuminen tai absorptio, samalla kun yksittäinen elektroni yhteentörmäykseen joutuessaan luovuttaa aina valoenergiahiukkasen. Aaltomaisia energian ilmenemismuotoja liittyy myös elektronisen vaiheen positiivisten ja muiden kappalten esiintymisiin.
5. Gammasäteet—ne säteilyt, jotka ovat ominaisia atomisen aineen itsestään tapahtuvalle hajoamiselle. Paras esimerkki tästä elektronisen toiminnan muodosta ovat radiumin hajaantumiseen liittyvät ilmiöt.
6. Röntgensäderyhmä. Elektronin hidastumisen seuraava askel tuottaa auringon röntgensäteiden eri muodot samoin kuin keinotekoisesti synnytetyt röntgensäteet. Elektronivaraus luo sähkökentän; liike aiheuttaa sähkövirran; virta tuottaa magneettikentän. Kun elektroni yhtäkkiä pysäytetään, seurauksena oleva sähkömagneettinen tärähdys saa aikaan röntgensäteen; röntgensäde on tämä häiriö. Auringon röntgensäteet ovat identtisiä niiden säteiden kanssa, jotka synnytetään mekaanisesti ihmisruumiin sisäpuolen tutkimista varten, paitsi siinä, että ne ovat aavistuksen verran pitempiä.
7. Ultravioletit eli kemialliset auringonvalon säteet ja erilaiset mekaaniset tuotokset.
8. Valkoinen valo—aurinkojen koko näkyvä valo.
9. Infrapunasäteet—elektronisen toiminnan hidastuminen yhä lähemmäs tunnettavissa olevan lämmön tasoa.
10. Hertsiaallot—Urantialla radiotoimintaan käytetyt energiat.
Kaikista näistä aaltomaisen energiatoiminnan kymmenestä vaiheesta ihmissilmä voi reagoida vain yhteen oktaaviin: tavallisen auringonvalon koko valoon.
Niin kutsuttu eetteri on pelkästään yhteisnimi, jolla tarkoitetaan avaruudessa tapahtuvien vahvuus- ja energiatoimintojen erästä ryhmää. Ultimatonit, elektronit ja muut energian massakertymät ovat yhdenmukaisia ainehiukkasia, ja avaruuden halki matkatessaan ne todellakin etenevät suorina jonoina. Valo ja kaikki muut havaittavissa olevat energiailmentymät koostuvat tiettyjen energiapartikkeleiden peräkkäisyydestä näiden edetessä suorina jonoina, paitsi kun gravitaatio ja muut väliin tulevat vahvuudet sitä muuntelevat. Se, että nämä energiahiukkasten jonot näyttäytyvät aaltoilmiöinä niitä tietyllä tavalla tutkittaessa, johtuu koko avaruuden erilaistumattoman vahvuuspeitteen, hypoteettisen eetterin antamasta vastuksesta, sekä toisiinsa liittyneiden ainekasaumien vetovoimien välisestä jännitteestä. Aineen partikkeleiden väliin jäävä avaruus yhdessä energiasäteiden alkuvauhdin kanssa on sen perustana, että monet energia-aineen muodot näyttävät aaltomaisilta.
Avaruuden sisällön virittyneisyys aiheuttaa aaltomaisen reaktion nopeasti liikkuvien ainehiukkasten kulkuun, aivan kuten laivan kulku veden läpi saa aikaan erikorkuisia ja eripituisia aaltoja.
Alkuvahvuuden käyttäytyminen aiheuttaa ilmiöitä, jotka ovat monin tavoin analogisia olettamanne eetterin kanssa. Avaruus ei ole tyhjä. Koko avaruuden sfäärit pyörivät ja kiitävät eteenpäin kaikkialle leviävän vahvuus-energian valtameren läpi. Ei myöskään atomin avaruussisällys ole tyhjä. Mitään eetteriä ei siitä huolimatta ole olemassa, ja juuri tämän oletetun eetterin puuttuminen mahdollistaa sen, että asutut planeetat välttyvät putoamasta aurinkoon, ja sen, että kiertävä elektroni kykenee vastustamaan putoamista atomin ytimeen.