Valo, lämpö, sähkö, magnetismi, kemiallisuus, energia ja aine ovat—alkuperältään, luonteeltaan ja päämäärältään—yksi ja sama asia, yhdessä sellaisten muiden aineellisten realiteettien kanssa, joita Urantialla ei vielä tunneta.
Emme kaikilta osin käsitä niitä lähes loputtomia muutoksia, joiden kohteeksi fyysinen energia voi joutua. Yhdessä universumissa se ilmenee valona, toisessa valona ja lämpönä, jossakin taas sellaisina energian muotoina, joita Urantialla ei tunneta. Lukemattomia miljoonia vuosia myöhemmin se voi ilmetä uudelleen jonkinmuotoisena levottomana, hyökyvänä sähköenergiana tai magneettisena voimana; ja vieläkin myöhemmin se taas saattaa ilmaantua seuraavassa universumissa jonakin vaihtelevan aineen muotona, joka läpikäy sarjan muodonmuutoksia, ja seuraavaksi sen ulkoinen fyysinen olemus saattaa hävitä jossakin maailmojen suuressa mullistuksessa. Ja sitten, lukemattomia aikakausia myöhemmin ja lukemattomien universumien läpi tapahtuneen, kuta kuinkin loputtoman vaelluksen jälkeen tämä sama energia saattaa jälleen ilmaantua ja muuttaa monet kerrat muotoaan ja potentiaaliaan; ja tällä tavoin nämä muodonmuutokset jatkuvat läpi toinen toistaan seuraavien aikakausien ja halki lukemattomien maailmojen. Näin aine kiitää eteenpäin ja läpikäy ajallisuuden transmutaatiot, mutta kiertää aina uskollisesti iäisyyden kehää; vaikka se olisi pitkäänkin estynyt palaamasta lähtökohtaansa, se reagoi aina siihen ja kulkee iäti polkua, jonka sen matkaan lähettänyt Infiniittinen Persoonallisuus on säätänyt.
Voimakeskukset ja heidän kumppaninsa ovat laajasti mukana työssä, jota tehdään ultimatonin muuntamiseksi elektronin radoiksi ja kiertoliikkeiksi. Nämä ainutlaatuiset olennot hallitsevat ja yhdistelevät voimaa ultimatoneja eli aineellistuneen energian perusyksiköitä taitavasti käsittelemällä. He ovat energian isäntiä sen kiertäessä tässä alkukantaisessa tilassa. Fyysisten valvojien kanssa yhdessä toimien he pystyvät tehokkaasti säätelemään ja ohjaamaan energiaa, vielä senkin jälkeen kun se on muuntumalla siirtynyt sähköiselle tasolle, niin kutsuttuun elektroniseen vaiheeseen. Mutta heidän toimialansa supistuu valtavasti, kun elektronisesti järjestynyt energia kääntyy atomijärjestelmien pyörteisiin. Tällaisen aineellistumisen tapahduttua nämä energiat joutuvat lineaarisen gravitaation puoleensa vetävän voiman täyteen otteeseen.
Gravitaatio vaikuttaa positiivisesti voimakeskusten ja fyysisten valvojien voimaväyliin ja energiakanaviin, mutta näillä olennoilla on vain negatiivinen suhde gravitaatioon—ne voivat siihen nähden käyttää antigravitatorisia valmiuksiaan.
Kautta koko avaruuden tapahtuu kylmyyden ja muiden vaikutusten alaisena ultimatonien luovaa organisoitumista elektroneiksi. Lämpö osoittaa elektronisen toiminnan määrää, kun taas kylmyys merkitsee vain lämmön puuttumista—energian suhteellista lepotilaa—avaruuden universaalisen vahvuusvarauksen tilaa siinä tapauksessa, ettei sen kummemmin emergenttiä energiaa kuin järjestynyttä materiaakaan ole läsnä ja reagoimassa gravitaatioon.
Gravitaation läsnäolo ja vaikutus estävät teoreettisen absoluuttisen nolla-pisteen ilmaantumisen, tähtien välisen avaruuden lämpötila ei siis ole absoluuttisessa nollapisteessä. Kaikkialla järjestyneessä avaruudessa esiintyy gravitaatioon reagoivia energiavirtauksia, voiman virtapiirejä ja ultimatonista aktiviteettia sekä myös järjestymässä olevia elektronisia energioita. Avaruus ei itse asiassa ole tyhjä. Niinpä Urantian ilmakehäkin ohenee ohenemistaan, kunnes se noin neljäntuhannen kahdeksansadan kilometrin päässä alkaa vähitellen häipyä tämän universumilohkon keskimääräiseen avaruusaineeseen. Nebadonissa tunnetusta kaikkein tyhjimmästäkin avaruuden kohdasta on saatavilla noin sata ultimatonia—mikä vastaa yhden elektronin ultimatonien määrää—yhtä kuutiotuumaa [16,4 cm 3 ] kohti. Näin vähäistä ainemäärää pidetään käytännöllisesti katsoen tyhjänä avaruutena.
Lämpötila—kuumuus ja kylmyys—on energian ja aineen evoluution maailmoissa toissijaista vain gravitaatioon nähden. Ultimatonit tottelevat nöyrästi äärimmäisiä lämpötiloja. Matalat lämpötilat suosivat elektronisen rakenteen ja atomien kokoonpanon tiettyjä muotoja, kun taas korkeat lämpötilat helpottavat kaikenlaatuisten atomien jakautumista ja aineen hajoamista.
Silloin kun aineeseen kohdistuu tietyissä aurinkojen sisäosille ominaisissa tiloissa vallitseva kuumuus ja paine, sen muut kuin kaikkein alkeellisimmat yhteenliittymät saattavat hajota. Näin kuumuus voi laajalti voittaa gravitaatiostabiliteetin. Muttei mikään tunnettu aurinkolämpötila tai paine kykene muuttamaan ultimatoneja takaisin valtaenergiaksi.
Liekehtivät auringot voivat muuttaa aineen erilaisiksi energian muodoiksi, mutta pimeät maailmat ja koko ulkoavaruus voivat hidastaa elektronista ja ultimatonista toimintaa siihen pisteeseen, että ne muuttavat nämä energiat maailmojen aineeksi. Tietyt elektronien keskinäisen läheisyyden omaavat yhdistymät samoin kuin monet atomin ytimessä olevan aineen perusyhdistelmät muodostuvat avoimen avaruuden äärimmäisen matalissa lämpötiloissa, ja myöhemmin niiden koko kasvaa siksi, että niihin liittyy aineellistuvan energian laajempia kertymiä.
Meidän on koko tämän koskaan päättymättömän energian ja aineen metamorfoosin pituudelta otettava huomioon gravitaatiopaineen vaikutus samoin kuin ultimatonisten energioiden antigravitatorinen käyttäytyminen tietyissä lämpötila-, nopeus- ja kiertoliikeolosuhteissa. Lämpötila, energiavirtaukset, etäisyys sekä elävien vahvuudenorganisoijien ja voimanohjaajien läsnäolo vaikuttavat nekin kaikkiin energian ja aineen muodonmuutosilmiöihin.
Aineen massan kasvu vastaa energian lisääntymistä jaettuna valon nopeuden neliöllä. Dynaamisessa mielessä se työ, jonka lepotilassa oleva aine voi suorittaa, vastaa energiaa, joka kului sen osien yhteensaattamiseen Paratiisista laskettuna, kun siitä vähennetään matkalla voitettujen vahvuuksien muodostama vastus ja aineen osien toisiinsa kohdistama vetovoima.
Aineen esielektronisten muotojen olemassaolon osoittavat lyijyn kaksi atomipainoa. Alkuperäisessä muodostuksessaan oleva lyijy painaa hieman enemmän kuin se lyijy, joka ilmaantuu radiumin säteilyn kautta tapahtuvan uraanin hajoamisen tuloksena. Ja tämä atomipainoissa ilmenevä eroavuus ilmentää sitä tosiasiallista energian menetystä, joka on seurauksena atomien hajoamisesta.
Aineen suhteellisen eheyden varmistaa se seikka, että energia voi absorboitua tai vapautua vain täsmälleen niissä määrissä, jotka Urantian tiedemiehet ovat nimittäneet kvanteiksi. Tämä aineen maailmoissa ilmenevä viisas järjestely auttaa pitämään universumit toimivina organisaatioina.
Energiamäärä, joka tulee sisään tai joka pääsee ulos, kun elektroniset tai muut positiot vaihtuvat, on aina ”kvantti” tai jokin sen kerrannainen. Tällaisten energiayksikköjen värähtelevä eli aaltomainen käyttäytyminen määräytyy kokonaan kysymyksessä olevien ainerakenteiden mittasuhteista. Tällaiset aaltomaiset energiaväreilyt ovat 860-kertaisia verrattuina näin käyttäytyvien ultimatonien, elektronien, atomien tai muiden yksiköiden halkaisijaan. Loputon sekaannus, joka liittyy kvanttien käyttäytymisen aaltomekaaniseen tarkasteluun, johtuu energia-aaltojen päällekkäisyydestä: kaksi aallonharjaa saattaa yhtyä ja muodostaa korkeudeltaan kaksinkertaisen aallonharjan, toisaalta taas aallonharja ja aallonpohja voivat sattua yhteen ja aiheuttaa tällä tavoin toistensa kumoutumisen.