Magadanin leirillä vallitsi täysi touhu sinä päivänä, jona seitsemänkymmentä opettajaa lähtivät ensimmäiselle lähetysretkelleen. Varhain tuona aamuna seitsemänkymmenen sanansaattajan kanssa käymissään viimeisissä keskusteluissa Jeesus korosti seuraavia näkökohtia:
1. Valtakunnan evankeliumia on julistettava koko maailmalle, niin ei-juutalaisille kuin juutalaisillekin.
2. Kun hoivaatte sairaita, älkää opettako odottamaan ihmeitä.
3. Julistakaa Jumalan poikien hengellistä veljesliittoa, älkää maallisen vallan ja aineellisen loiston ulkonaista valtakuntaa.
4. Älkää hukatko aikaa ylenmääräiseen sosiaaliseen seurusteluun ja muihin joutavuuksiin, jotka saattavat vähentää täysimääräistä omistautumistanne evankeliumin saarnaamiselle.
5. Jos ensimmäinen tukikohdaksi valitsemanne talo osoittautuu kelvolliseksi kodiksi, jääkää sinne koko tuossa kaupungissa oleskelunne ajaksi.
6. Tehkää kaikille uskollisille uskoville selväksi, että nyt on koittanut avoimen välirikon aika Jerusalemin juutalaisten uskonnollisten johtajien kanssa.
7. Opettakaa, että kaikki, mikä on ihmisen velvollisuus, on sisällytettävissä tähän yhteen ainoaan käskyyn: Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, koko mielelläsi ja sielullasi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. (Tätä heidän tuli opettaa siinä mielessä, että se oli ihmisen koko velvollisuus, fariseusten esittämien 613 elämän viettämistä koskevan säännön sijasta.)
Kun Jeesus oli kaikkien apostolien ja opetuslasten läsnä ollessa lausunut seitsemällekymmenelle sanansaattajalle edellä esitetyt sanat, Simon Pietari vei heidät erilleen ja piti heille virkaanasettajaissaarnan. Se oli kehitelmä Mestarin esittämistä valtuutussanoista, jotka hän lausui pannessaan kätensä heidän päänsä päälle ja asettaessaan heidät valtakunnan sanansaattajiksi. Pietari kehotti seitsemääkymmentä opettajaa vaalimaan kokemusmaailmassaan seuraavia hyveitä:
1. Pyhittäytynyt antaumus. Pietari kehotti heitä aina rukouksissaan esittämään, että evankeliumin sadonkorjuuseen lähetettäisiin enemmän työntekijöitä. Hän selitti, että milloin ihminen rukoilee näin, on todennäköisempää, että hän sanoo: ”Tässä minä olen, lähetä minut.” Pietari kehotti heitä olemaan laiminlyömättä päivittäistä hartaushetkeään.
2. Väärentämätön rohkeus. Pietari varoitti heitä, että he tulisivat kohtaamaan vihamielisyyttä ja että heitä epäilemättä vainottaisiin. Hän kertoi heille, ettei heidän lähetystehtävänsä ollut mitään pelkureiden puuhaa ja neuvoi niitä, jotka pelkäsivät, poistumaan rivistä, ennen kuin he lähtisivät liikkeelle. Mutta kukaan ei jättäytynyt joukosta.
3. Usko ja luottamus. Heidän oli lähdettävä tälle lyhyelle lähetysretkelle täysin ilman varusteita; heidän oli luotettava siihen, että Isä pitäisi huolen ravinnosta ja yösijasta samoin kuin kaikesta muusta tarpeellisesta.
4. Into ja aloitteellisuus. Heidän tulisi omata intoa ja älyllistä innostusta; heidän oli tiukasti keskityttävä Mestarin asian toimittamiseen. Itämainen tervehtimistapahtuma oli aikaaviepä ja työläs seremonia, siksi heille oli annettu neuvo ”älkää tervehtikö ketään matkan varrella”, mikä oli yleinen menettely kehotettaessa jotakuta toimittamaan asiansa ilman ajanhukkaa. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen seikan kanssa, että ihmisiä tuli tervehtiä ystävällisesti.
5. Ystävällisyys ja huomaavaisuus. Mestari oli neuvonut heitä välttämään tarpeetonta ajan tuhlaamista sosiaalisiin seremonioihin, mutta hän kehotti huomaavaisuuteen kaikkia niitä kohtaan, joiden kanssa he tulisivat kosketuksiin. Heidän tuli osoittaa kaikkea mahdollista ystävällisyyttä niille, jotka kutsuisivat heidät kotiinsa. Heitä varoitettiin tiukasti sellaisesta, että he poistuisivat vaatimattomasta kodista mukavampaan tai vaikutusvaltaisempaan kotiin kestittäväksi.
6. Sairaiden hoivaaminen. Pietari antoi seitsemällekymmenelle sanansaattajalle velvoitteen etsiytyä mieleltään ja ruumiiltaan sairaiden luokse ja tehdä kaiken voitavansa heidän vaivojensa lievittämiseksi tai parantamiseksi.
Ja sen jälkeen kun heille oli annettu edellä esitetyt velvoitteet ja neuvot, he lähtivät kaksittain lähetystehtäväänsä Galileassa, Samariassa ja Juudeassa.
Vaikka juutalaiset tunsivatkin erityistä kunnioitusta lukua seitsemänkymmentä kohtaan—katsoivathan he toisinaan, että pakanakansojen lukumäärä oli seitsemänkymmentä—ja vaikka näiden seitsemänkymmenen sanansaattajan oli määrä viedä evankeliumi kaikkien kansojen keskuuteen, oli nähdäksemme silti pelkkä sattuma, että tämän ryhmän vahvuus oli tasan seitsemänkymmentä. Selvästihän Jeesus olisi hyväksynyt vielä vähintäänkin puoli tusinaa sanansaattajaa, mutta nämä eivät olleet halukkaita maksamaan vihkimyksen edellyttämää hintaa eli luopumaan varallisuudestaan ja perheestään.