Ällistyttävin kaikista uskaliaista toimista, joihin Jeesus maisen elämänuransa yhteydessä ryhtyi, oli hänen tammikuun 16. päivän iltana antamansa odottamaton ilmoitus: ”Huomisaamuna asetamme kymmenen naista valtakunnan hoivatyöhön.” Sen kaksiviikkoisjakson alussa, jolloin apostolien ja evankelistojen oli määrä olla poissa Betsaidasta lomaansa viettämässä, Jeesus pyysi Daavidia kutsumaan vanhempansa takaisin kotiin ja lähettämään viestinviejät kutsumaan Betsaidaan kymmenen sellaista harrasta naista, jotka olivat palvelleet äskettäisen leirin ja telttasairaalan hallintotehtävissä. Nämä naiset olivat kaikki kuunnelleet nuorille evankelistoille annettua opetusta, muttei sen kummemmin heidän kuin heidän opettajiensakaan mieleen ollut juolahtanut, että Jeesus rohkenisi antaa naisille valtuudet opettaa valtakunnan evankeliumia ja hoivata sairaita. Nämä Jeesuksen valitsemat ja valtuuttamat kymmenen naista olivat Nasaretin synagogan entisen hashenin tytär Susanna, Herodes Antipaan taloudenhoitajan Kuusaan vaimo Johanna, Tiberiaassa ja Sepforiissa asuvan rikkaan juutalaisen tytär Elisabet, Andreaksen ja Pietarin vanhempi sisar Martta, Mestarin lihallisen veljen Juudan käly Raakel, syyrialaisen lääkärin Elmanin tytär Nasanta, apostoli Tuomaksen serkku Milka, Matteus Leevin vanhin tytär Ruut, roomalaisen sadanpäämiehen tytär Celta ja damaskoslainen leskivaimo Agaman. Jeesus liitti tähän ryhmään myöhemmin vielä kaksi muuta naista: Maria Magdalenan ja Joosef Arimatealaisen tyttären Rebekan.
Jeesus antoi näille naisille vapaat kädet rakentaa oman organisaationsa, ja hän määräsi Juudaksen järjestämään heille varat varusteiden ja kuormaeläinten hankkimiseen. Mainitut kymmenen naista valitsivat päällikökseen Susannan ja varainhoitajakseen Johannan. Tarvitsemansa varat he hankkivat tästä lähtien itse; koskaan he eivät enää kääntyneet Juudaksen puoleen tuen saamiseksi.
Oli mitä hämmästyttävintä olla todistamassa tuohon aikaan, jolloin naisia ei laskettu edes synagogan pääsaliin (hehän pääsivät vain naisten lehterille), miten heidät tunnustettiin uuden valtakunnan evankeliumin täysivaltaisiksi opettajiksi. Valtuutus, jonka Jeesus antoi näille kymmenelle naiselle heidät evankeliumin opetus- ja hoivatyöhön asettaessaan, oli vapauden julistus, joka antoi vapauden kaikille naisille ja kaikiksi ajoiksi. Miehen ei enää käynyt pitää naista itseään hengellisesti alempiarvoisena. Tämä oli ilmeinen järkytys jopa kahdelletoista apostolille. Siitäkin huolimatta, että he olivat monet kerrat kuulleet Mestarin sanovan, ettei ”taivaan valtakunnassa ole rikasta eikä köyhää, ei vapaata eikä orjaa, ei miehenpuolia eikä naisenpuolia, vaan että kaikki ovat yhtä lailla Jumalan poikia ja tyttäriä”, he kirjaimellisesti järkyttyivät Jeesuksen ehdottaessa, että hän valtuuttaisi nämä kymmenen naista virallisesti uskonnon opettajiksi ja että hän jopa sallisi näiden matkustaa heidän mukanaan. Tämä menettely kuohutti koko maata, ja Jeesuksen vihamiehet löivät mynttiä tämän toimenpiteen kustannuksella, mutta hyvään sanomaan uskovat naiset seisoivat kaikkialla vankkumatta näiden valituiksi tulleiden sisartensa takana ja toivat julki empimättömän hyväksyntänsä tälle vihdoinkin saadulle tunnustukselle siitä, että naisella oli paikkansa uskonnollisessa työssä. Ja tätä naisten vapauttamista, joka antoi naisille heille kuuluvan aseman, apostolit sovelsivat käytäntöön välittömästi, sen jälkeen kun Jeesus oli poistunut tästä maailmasta, vaikka myöhempien sukupolvien keskuudessa taas palattiinkin ikivanhoihin tapoihin. Naispuolisista opettajista ja työntekijöistä käytettiin kristillisen kirkkokunnan alkuvuosina nimitystä diakonissa, ja he nauttivat yleistä arvonantoa. Mutta vaikka Paavali myönsi tämän kaiken teoriassa, hän ei koskaan sisäistänyt sitä omaan näkemykseensä, ja hän oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että asiaa oli käytännössä vaikea toteuttaa.