Rukoilemista käsitelleen luennon jälkeen apostolit esittivät päivästä toiseen Mestarille yhä kysymyksiä tästä kaikin puolin tärkeästä ja hartaasta tavasta. Siitä, mitä Jeesus apostoleille rukoilemisesta ja palvonnasta noiden päivien aikana opetti, on laadittavissa yhteenveto, ja se voidaan esittää nykyisen kielenkäytön mukaan seuraavasti:
Minkä tahansa pyynnön harras ja kaipaava toistaminen, kun tällainen rukous on Jumalan lapsen vilpitön tahdonilmaus ja kun se lausutaan uskossa—olipa se miten ajattelematon tahansa tai olipa siihen kuinka mahdotonta tahansa esittää suoraa vastausta—, laajentaa vääjäämättä sielun hengellistä vastaanottokykyä.
Muistakaa rukoillessanne aina, että poikaus on lahja. Yhdelläkään lapsella ei ole mitään tekemistä pojan tai tyttären aseman ansaitsemisen kanssa. Maan lapsi tulee olemassaolon piiriin vanhempiensa tahdosta. Samoin Jumalan lapsi tulee laupeuden ja uuden hengen elämän piiriin taivaassa olevan Isän tahdosta. Siksi taivaan valtakunta—Jumalan pojan asema—on otettava vastaan pienen lapsen tavoin. Te ansaitsette vanhurskautta—yhä pitemmälle menevää luonteen kehittymistä—, mutta poikauden te saatte armosta ja uskon kautta.
Rukoileminen johdatti Jeesuksen siihen, että hänen sielunsa ylläpiti superyhteyttä universumien universumin Korkeimpiin Hallitsijoihin. Rukoileminen johdattaa maan kuolevaiset aitoa palvontaa olevaan yhteydenpitoon. Sielun hengellinen vastaanottokyky määrää niiden taivaallisten siunausten runsauden, jotka ovat henkilökohtaisesti omaksuttavissa ja tietoisesti tajuttavissa rukoukseen annetuksi vastaukseksi.
Rukoileminen ja siihen liittyvä palvonta on menetelmä, jolla irtaudutaan elämän päivärutiinista, aineellisen olemassaolon yksitoikkoisesta myllynpyörityksestä. Se on tie, jota myöten lähestytään hengellistynyttä itsensätodellistamista ja yksilöllisyyttä, joka on saavutettu älyllisin ja uskonnollisin ponnistuksin.
Rukoileminen on vastamyrkkyä vahingolliselle itsetutkiskelulle. Ainakin Mestarin opettamalla tavalla suoritettu rukoileminen on sielulle tuollaista siunauksellista hoitoa. Jeesus käytti johdonmukaisesti kaltaistensa puolesta suoritetun rukoilemisen siunauksellista vaikutusta. Mestari rukoili tavallisesti monikossa, ei yksikössä. Kaiken kaikkiaan Jeesus rukoili itsensä puolesta vain maisen elämänsä suurissa kriisikohdissa.
Rukous on hengenelämän henkäys ihmissukukunnan aineellisen sivilisaation keskellä. Palvonta on nautinnonhaluisille kuolevaissukupolville pelastus.
Aivan kuten rukoilemista voi verrata sielun hengellisten paristojen uudelleenlataamiseen, palvontaa voi verrata toimenpiteeseen, jolla sielu viritetään tavoittamaan Universaalisen Isän infiniittisen hengen maailmankaikkeuteen suuntaamat kaukotiedotuslähetykset.
Rukous on se vilpitön ja kaipaava katse, jonka lapsi luo henki-Isäänsä; se on psykologinen prosessi, jossa ihmistahdon tilalle vaihdetaan Jumalan tahto. Rukoileminen on osa sitä jumalallista menetelmää, jolla siitä, mikä on, tehdään sitä, mitä sen pitäisi olla.
Yksi syy siihen, miksi Pietari, Jaakob ja Johannes, jotka kuitenkin varsin usein olivat Jeesuksen seurassa tämän pitkissä yövalvojaisissa, eivät koskaan kuulleet Jeesuksen rukoilevan, oli se, että heidän Mestarinsa perin harvoin esitti rukouksiaan suusanallisesti. Käytännöllisesti katsoen kaikki Jeesuksen rukoileminen tapahtui hengessä ja sydämessä—ääneti.
Kaikista apostoleista Pietari ja Jaakob ymmärsivät parhaiten Mestarin opetuksen rukoilemisesta ja palvonnasta.