Nabon oli kreikanjuutalainen ja Rooman tärkeimmän mysteerikultin, mitralaisuuden, eturivin johtajia. Jos kohta tämä mitralaisuuden ylipappi kävi monetkin keskustelut damaskoslaisen kirjanoppineen kanssa, pysyvimmin häneen vaikutti kuitenkin heidän eräänä iltana käymänsä mielipiteidenvaihto totuudesta ja uskosta. Nabon oli ajatellut tehdä Jeesuksesta käännynnäisen ja oli jopa ehdottanut, että tämä palaisi Palestiinaan mitralaisopettajana. Hänellä ei ollut edes aavistusta siitä, että Jeesus oli valmentamassa hänestä henkilöä, joka yhtenä ensimmäisistä kääntyisi valtakunnan evankeliumin kannattajaksi. Jeesuksen opetuksen ydinsisältö kuului nykyisen kielenkäytön mukaisesti ilmaistuna seuraavasti:
Totuus ei ole sanoin määriteltävissä; se on määriteltävissä vain elämällä. Totuus on aina enemmän kuin tietoa. Tieto liittyy kohteisiin, joista tehdään havaintoja, mutta totuus nousee tällaisten puhtaasti aineellisten tasojen yläpuolelle siinä, että se kulkee käsi kädessä viisauden kanssa, ja siinä, että siihen kuuluu sellaisia mitattaviksi kelpaamattomia seikkoja kuin inhimillinen kokemus ja jopa hengellisiä ja eläviä realiteetteja. Tiedon alkulähde on tiede, viisauden lähde on oikea filosofia, totuuden lähde on hengellisen elämän uskonnollinen kokemus. Tiedossa on kysymys tosiasioista, viisaudessa on kysymys suhteista, totuudessa on kysymys todellisuusarvoista.
Ihmisellä on taipumus jähmettää tiede, pukea filosofia kaavoihin ja dogmatisoida totuus, sillä hän on mentaalisesti laiska sovittautumaan elämisen yhä pitemmälle meneviin ponnisteluihin, samalla kun hän myös hirvittävästi pelkää tuntematonta. Luonnontilassa elävä ihminen ei mitenkään herkästi ryhdy muuttamaan ajattelutottumuksiaan eikä elintapojaan.
Ilmoitettu totuus, omakohtaisesti löydetty totuus, on ihmissielun ylin ilo; se on aineellisen mielen ja ihmisen sisimmässä olevan hengen yhteinen aikaansaannos. Tämän sielun, joka erottaa totuuden ja rakastaa kauneutta, ikuisen pelastuksen takaa se hyvyyden isoaminen ja janoaminen, joka panee tämän kuolevaisen kehittämään yksiselitteiseksi tavoitteekseen Isän tahdon täyttämisen, Jumalan löytämisen ja hänen kaltaisekseen tulemisen. Todellisen tiedon ja totuuden välillä ei koskaan vallitse ristiriitaa. Ristiriitaa saattaa kylläkin esiintyä tiedon ja ihmisen uskomusten välillä, uskomusten, joita värittää ennakkoluuloisuus, joita vääristää pelko ja joita hallitsee kammo joutua kasvokkain aineellisten seikkojen selvillesaamisen tai hengellisen edistymisen mukanaan tuomien uusien tosiasioiden kanssa.
Mutta totuudesta ei voi koskaan tulla ihmisen omaisuutta, ellei hän harjoita uskoa. Tämä on totta siksi, etteivät ihmisen ajatukset, viisaus, etiikka ja ihanteet nouse milloinkaan korkeammalle kuin hänen uskonsa, hänen ylevin toiveensa. Ja kaikki tällainen todellinen usko perustuu syvälliseen mietiskelyyn, vilpittömään itsekritiikkiin ja myönnytyksiä tekemättömään moraaliseen tietoisuuteen. Usko on henkistyneen luovan mielikuvituksen innoituksen lähde.
Usko toimii päästääkseen vapaaksi sen jumalallisen kipinän ihmisyyden yläpuolelle nousevat toiminnat, sen kuolemattoman alkusolun toiminnat, joka elää ihmisen mielessä ja on ikuisen eloonjäämisen potentiaali. Kasvit ja eläimet jäävät ajallisuudessa eloon siten, että ne sukupolvesta toiseen siirtävät eteenpäin identtisiä partikkeleita omasta itsestään. Ihmisen ihmissielu (persoonallisuus) selviytyy kuolevaisen kuolemasta sillä, että identiteetti yhdistyy tähän hänessä olevaan jumalallisuuden kipinään, joka on kuolematon ja joka toimii sen hyväksi, että ihmispersoonallisuuden olemassaolo jatkuisi päättymättömällä ja korkeammalla edistyvän universumiolemassaolon tasolla. Näkymättömiin kätketty ihmissielun siemen on kuolematon henki. Sielun toinen sukupolvi on ensimmäinen siinä hengelliseen ja edistyvään olemassaoloon kuuluvien persoonallisuuden ilmentymien sarjassa, joka päättyy, vasta kun tämä jumalallinen entiteetti tavoittaa oman olemassaolonsa lähteen, koko olemassaolon persoonallisen alkulähteen, Jumalan, Universaalisen Isän.
Ihmisen elämä jatkuu—selviytyy kuolemasta—, koska sillä on universumifunktio: sen tehtävänä on löytää Jumala. Uskon aktivoima ihmissielu ei voi pysähtyä, ennen kuin se on saavuttanut tämän kohtalonaan olevan päämäärän. Ja sitten kun se tämän jumalallisen päämäärän kerran saavuttaa, sillä ei voi koskaan olla loppua, sillä siitä on tullut Jumalan kaltainen—ikuinen.
Hengellinen kehittyminen on kokemus siitä, että yhä useammin ja vapaaehtoisesti valitsee hyvyyden, mihin vielä liittyy se, että pahan mahdollisuus yhtäläisesti ja askel askeleelta vähenee. Päästäessä hyvyyden hyväksi tehdyn valinnan lopullisuuteen ja totuuden arvostamiskyvyn täysimääräisyyteen ilmaantuu sen myötä kauneuden ja pyhyyden täydellisyys, johon sisältyvä vanhurskaus ikiajoiksi estää sellaisen mahdollisuuden, että esiin nousisi edes potentiaalisen pahan ajatustakaan. Tällainen Jumalaa tunteva sielu ei luo mitään epäilevästä pahuudesta kertovaa varjoa, koska se toimii näin korkealla jumalallisen hyvyyden henkitasolla.
Paratiisi-hengen läsnäolo ihmisen mielessä on ilmoitus-lupaus ja usko-sitoumus jumalallista etenemistä merkitsevästä ikuisesta olemassaolosta jokaiselle sielulle, joka pyrkii saavuttamaan samastumisen tähän kuolemattomaan ja ihmisen sisimmässä olevaan Universaalisen Isän henkiosaseen.
Universumissa tapahtuvalle etenemiselle on ominaista yhä laajempi persoonallisuuden vapaus, sillä se liittyy yhä korkeampien itsensäymmärtämisen tasojen asteittaiseen saavuttamiseen ja sen seurauksena olevaan vapaaehtoiseen itsehillintään. Päästä hengellisessä itsehillinnässä täydellisyyteen on yhtä kuin universumissa nautittavan vapauden ja henkilökohtaisen kahleettomuuden täysimääräisyys. Usko ravitsee ja ylläpitää ihmisen sielua kaiken sen hämmennyksen keskellä, jonka hän joutuu alkuvaiheessa kokemaan etsiessään suuntaansa tässä valtavassa universumissa, kun rukouksesta puolestaan tulee sielun luovan mielikuvituksen erilaisten innoitusten ja uskon virikkeiden suuri yhdistäjä, siis sellaisen sielun, joka pyrkii samastumaan siinä olevan ja siihen liittyvän jumalallisen läsnäolon henki-ihanteisiin.
Nämä sanat tekivät Naboniin syvän vaikutuksen, niin kuin teki jokainen hänen Jeesuksen kanssa käymänsä keskustelu. Nämä totuudet paloivat jatkuvasti hänen sydämessään, ja hän oli suureksi avuksi myöhemmin saapuneille Jeesuksen evankeliumin saarnaajille.