Ensimmäisen Kristusta edeltävän vuosisadan lopulle tultaessa Kreikan kulttuuriopit ja jopa Kreikan filosofia olivat jo vaikuttaneet suunnattomasti Jerusalemin uskonnolliseen ajatteluun ja sitä jossakin määrin muuntaneet. Pitkään jatkuneessa heprealaisen ajattelun itäisen ja läntisen koulukunnan näkemysten välisessä kamppailussa Jerusalem samoin kuin muu läntinen ja Levantin maailma omaksuivat yleensä länsijuutalaisen eli muuntuneen hellenistisen näkökannan.
Jeesuksen elinpäivinä Palestiinassa oli vallalla kolme kieltä: tavallinen rahvas puhui jotakin monista aramean kielen murteista, papit ja rabbit puhuivat hepreaa, oppineet luokat ja juutalaisten paremmat yhteiskuntakerrokset puhuivat yleisesti kreikkaa. Varhaisessa vaiheessa Aleksandriassa suoritettu heprealaisten kirjoitusten kääntäminen kreikan kielelle oli suuressa määrin syynä siihen, että juutalaisen kulttuurin ja teologian kreikankielinen haara oli myöhemmin niin hallitseva. Ja kristillisten opettajien kirjoitukset ilmestyivät kohta samalla kielellä. Juudaismin renessanssi lähti liikkeelle heprealaiskirjoitusten kreikantamisesta. Tämä oli merkittävä tekijä siinä, miksi Paavalin kristillinen kultti suuntautui myöhemmin idän sijasta kohti länttä.
Vaikka epikurolaisten opetukset vaikuttivatkin hellenisoituneisiin juutalaisuskomuksiin varsin vähän, Platonin filosofia ja stoalaisten itsensäkieltämisopit sen sijaan vaikuttivat niihin varsin tuntuvasti. Siitä, miten vahvaa stoalaisuuden tunkeutuminen oli, on esimerkkinä neljäs makkabealaiskirja. Niin Platonin filosofian kuin stoalaisten opinkappaleidenkin vaikutus näkyy Salomon viisauksissa. Hellenisoituneet juutalaiset toivat heprealaiskirjoituksiin siinä määrin allegorisen tulkinnan, ettei heillä ollut mitään vaikeutta mukauttaa heprealaista teologiaa syvästi kunnioittamaansa Aristoteleen filosofiaan. Mutta tämä kaikki johti tuhoisaan sekamelskaan, joka jatkui kunnes Filon Aleksandrialainen ryhtyi selvittämään näitä ongelmia. Hän ryhtyi harmonisoimaan ja systematisoimaan kreikkalaista filosofiaa ja heprealaista teologiaa uskonnollisen uskon ja käytännön tiiviiksi ja jokseenkin johdonmukaiseksi järjestelmäksi. Ja juuri tämä kreikkalaisesta filosofiasta ja heprealaisesta teologiasta yhdistelemällä saatu myöhempien aikojen opetus oli vallalla Palestiinassa, silloin kun Jeesus eli ja opetti, ja Paavali käytti sitä perustana, jolle hän rakensi edistyneemmän ja valaisevamman kristinuskokulttinsa.
Filon oli suuri opettaja. Sitten Mooseksen aikojen ei ollut elänyt ihmistä, jolla olisi ollut yhtä syvällinen vaikutus läntisen maailman eettiseen ja uskonnolliseen ajatteluun. Jos puhutaan samaan aikaan esiintyneiden eettisten ja uskonnollisten oppijärjestelmien sisältämien parempien ainesten yhdistelemisestä, niin tässä mielessä maailmassa on esiintynyt seitsemän oivallista ihmisopettajaa: Sethard, Mooses, Zarathustra, Lao-tse, Buddha, Filon ja Paavali.
Paavali huomasi ja viisaasti eliminoi esikristillisestä perusteologiastaan monia, jos kohta ei kaikkia, niitä Filonin epäjohdonmukaisuuksia, jotka johtuivat pyrkimyksestä yhdistää Kreikan mystinen filosofia ja Rooman stoalaiset opinkappaleet laillisuutta korostavaan heprealaisten teologiaan. Filon näytti Paavalille tietä, niin että tämä kykeni entistä täydemmin tuomaan taas esille käsityksen Paratiisin-Kolminaisuudesta, joka käsite oli pitkään uinunut juutalaisen teologian piirissä. Vain yhdessä asiassa Paavali ei pysynyt Filonin tasalla eikä kyennyt ylittämään tämän varakkaan ja oppineen aleksandrianjuutalaisen opetuksia, nimittäin opinkappaleessa sovituksesta. Filon opetti irtautumista opinkappaleesta, jonka mukaan anteeksianto oli mahdollinen vain verta vuodattamalla. Mahdollisesti hänen mielessään häivähti myös Paavalin näkemystä selkeämpi näkemys Ajatuksensuuntaajien todellisuudesta ja läsnäolosta. Mutta Paavalin teoria perisynnistä, opinkappaleet periytyvästä syyllisyydestä ja synnynnäisestä pahuudesta sekä siitä, että ihminen oli lunastettava synnistä ja pahuudesta, oli alkuperältään osittain mitralainen, ja sillä oli sangen vähän yhteistä heprealaisen teologian, Filonin filosofian tai Jeesuksen opetusten kanssa. Jotkin Paavalin opetusten perisyntiä ja sovitusta koskevat kohdat ovat hänen omia sepitelmiään.
Johanneksen evankeliumi, viimeinen Jeesuksen maisesta elämästä laadittu kertomus, osoitettiin lännen kansoille, ja se esittää sanottavansa monessa mielessä niiden myöhempien aikojen aleksandrialaisten kristittyjen katsantokannan valossa, jotka hekin olivat Filonin opetusten opetuslapsia.
Osapuilleen Kristuksen elinaikaan tapahtui Aleksandriassa kummallinen muutos suhtautumisessa juutalaisiin, ja tästä aiemmasta juutalaisten linnakkeesta lähti liikkeelle vihamielinen vainojen aalto. Se ulottui aina Roomaan saakka, josta karkotettiin monia tuhansia juutalaisia. Mutta tällainen panettelukampanja oli lyhytikäinen. Varsin pian keisarillinen hallitus palautti juutalaisille heidän suppeat oikeutensa koko valtakunnan alueella täysimääräisinä.
Koko avaran maailman mitassa juutalaiset, löysivätpä he itsensä mistä kolkasta hyvänsä kaupankäynnin tai sortotoimenpiteiden hajalle heittäminä, pitivät kaikki yhtenä miehenä ajatuksensa suunnattuina Jerusalemin pyhään temppeliin. Juutalainen teologia säilyi kuin säilyikin sellaisena kuin sitä tulkittiin ja harjoitettiin Jerusalemissa, olkoonkin, että sen useaan kertaan pelasti unohdukselta vain eräiden babylonialaisopettajien oikea-aikainen väliintulo.
Peräti kahdella ja puolella miljoonalla tällaisella hajallaan olevalla juutalaisella oli tapana tulla Jerusalemiin viettämään kansallisia uskonnollisia juhliaan. Ja olivat itäisten (babylonialaisten) ja läntisten (helleenisten) juutalaisten teologiset tai filosofiset näkemyserot miten laajoja hyvänsä, he olivat kaikki silti yhtä mieltä siitä, että Jerusalem oli heidän palvontansa keskus, sekä siitä, että he taukoamatta odottivat Messiaan tulemista.