Gentiilit olivat asiaa moraalin kannalta katsottaessa hieman juutalaisia alemmalla tasolla, mutta jalompien ei-juutalaisten sydämessä oli yltä kyllin luonnollisen hyvyyden ja potentiaalisen inhimillisen hellyyden maaperää, josta kristinuskon kylvämä siemen saattoi versoa ja tuottaa runsaan sadon moraalista luonteenlujuutta ja hengellistä tuloksellisuutta. Ei-juutalaista maailmaa hallitsi tuolloin neljä suurta filosofiaa, jotka kaikki enemmässä tai vähemmässä määrin polveutuivat varhaisemmasta kreikkalaisten platonismista. Nämä filosofiset koulukunnat olivat seuraavat:
1. Epikurolainen. Tämä ajattelun koulukunta omistautui onnellisuuden tavoittelemiseen. Epikurolaisten joukossa muita paremmat yksilöt eivät antautuneet ylettömiin aistinautintoihin. Se on joka tapauksessa sanottava, että opettaessaan ihmisten toki voivan tehdä jotakin kohentaakseen statustaan tässä maailmassa, tämä oppi auttoi roomalaisia vapautumaan kaikkein pahimmanlaatuisesta fatalismista. Se taisteli tehokkaasti tietämättömyydestä johtuvaa taikauskoa vastaan.
2. Stoalainen. Stoalaisuus oli verraton parempien yhteiskuntaluokkien filosofia. Stoalaiset uskoivat, että kaikkea luontoa hallitsi valvova Järki-Kohtalo. He opettivat, että ihmisen sielu oli jumalallinen, että sielu oli teljettynä fyysistä luontoa olevaan pahaan ruumiiseen. Ihmisen sielu saavutti vapauden eläessään sopusoinnussa luonnon kanssa, Jumalan kanssa; näin hyve tuli olemaan itsensä palkkio. Stoalaisuus ylsi ylevään moraalisuuteen, ihanteisiin, joita ei mikään puhtaasti ihmisperäinen filosofian järjestelmä ole sen koommin ylittänyt. Vaikka stoalaiset tunnustautuivatkin ”Jumalan jälkeläisiksi”, he eivät kuitenkaan tunteneet häntä eivätkä niin ollen löytäneet häntä. Stoalaisuus jäi filosofiaksi, siitä ei koskaan tullut uskontoa. Sen kannattajat koettivat virittää mielensä Universaalisen Mielen harmoniaan, mutta he eivät kyenneet näkemään itseään rakastavan Isän lapsiksi. Paavali oli vahvasti stoalaisuuteen päin kallellaan kirjoittaessaan: ”Olipa tilani mikä hyvänsä, olen oppinut siihen tyytymään.”
3. Kyyninen. Vaikka kyynikot katsoivat filosofiansa juurien ulottuvan Diogenes Ateenalaiseen, he saivat suuren osan opistaan kuitenkin siitä, mitä Makiventa Melkisedekin opetuksista vielä oli jäljellä. Kyynisyys oli aiemmin ollut enemmänkin uskonto kuin filosofia. Kyynikoista voidaan vähintäänkin sanoa, että he tekivät uskontofilosofiastaan demokraattisen. Kedoilla ja markkinapaikoilla he saarnasivat jatkuvasti oppiaan siitä, että ”ihminen voisi, jos tahtoisi, pelastaa itsensä”. He saarnasivat yksinkertaisuutta ja hyvettä sekä kehottivat ihmisiä kohtaamaan kuoleman pelottomasti. Näiden vaeltelevien kyynikkosaarnaajien aikaansaannokset olivat suuret siinä mielessä, että he valmistivat hengellisessä nälässä elävää väestöä vastaanottamaan sittemmin saapuneet kristityt lähetyssaarnaajat. Tapa, jolla he saarnasivat kansalle, noudatti suuressa määrin Paavalin kirjeissään käyttämää rakennetta ja tyyliä.
4. Skeptinen. Skeptisismi väitti tiedon olevan pettävää ja vakaumuksen ja vakuuttuneisuuden olevan mahdottomia. Kysymys oli puhtaasti kielteisestä asennoitumisesta, eikä skeptisismi koskaan levinnyt laajalle.
Nämä filosofiat olivat puoliuskonnollisia. Useinkin ne olivat virvoittavia, eettisiä ja jalostavia, mutta yleensä ne olivat tavallisen rahvaan tason yläpuolella. Ne olivat kyynisyyttä ehkä lukuun ottamatta vahvojen ja viisaiden filosofioita, eivätkä siis köyhille ja heikoillekin tarkoitettuja pelastususkontoja.