Korkein ja Perimmäinen—ajallisuus ja avaruus

Kaitselmus ei tarkoita, että Jumala olisi päättänyt kaiken puolestamme ja etukäteen. Jumala rakastaa meitä aivan liian paljon niin tehdäkseen, sillä sellainen olisi silkkaa kosmista tyranniaa. Ei ole epäilystäkään siitä, että ihmisellä on verrattain esteetön valta tehdä valintoja. Jumalallinen rakkaus ei myöskään ole sellaista lyhytnäköistä hempeilyä, joka lellittelisi ja hemmottelisi ihmislapsia.

Isä, Poika ja Henki—Kolminaisuutena—eivät ole Kaikkivaltias Korkein, mutta Kaikkivaltiaan korkeimmuus ei voi koskaan tulla julki ilman heitä. Kaikkivaltiaan kasvu keskittyy aktuaalisuuden Absoluutteihin ja perustuu potentiaalisuuden Absoluutteihin. Mutta Kaikkivaltiaan Korkeimman toiminnot suhteutuvat Paratiisin-Kolminaisuuden toimintoihin.

Tuntuisi siltä, että universumiaktiviteetin kaikki osa-alueet ovat Korkeimmassa Olennossa tämän kokemuksellisen Jumaluuden persoonallisuuden toimesta osittain jälleenyhdistymässä. Niinpä kun haluamme suhtautua Kolminaisuuteen ikään kuin se olisi yksi Jumala, ja jos rajoitamme tämän käsitystavan tällä haavaa tunnettuun ja organisoituun suuruniversumiin, teemme sen havainnon, että kehittyvä Korkein Olento on osittainen kuvastuma Paratiisin-Kolminaisuudesta. Ja lisäksi huomaamme, että tämä Korkein Jumaluus on kehittymässä suuruniversumin finiittistä ainetta, mieltä ja henkeä edustavaksi persoonallisuussynteesiksi.

Jumalilla on attribuutteja, mutta Kolminaisuudella on toimintoja, ja Kolminaisuuden tavoin kaitselmuskin on toiminto, universumien universumiin kohdistuvan muun kuin persoonallisen ylivalvonnan yhdistelmä, joka ulottuu Kaikkivaltiaan voimassa syntesoituvan Seitsenkertaisen evolutionaarisilta tasoilta Jumaluuden Perimmäisyyden transsendentaalisten maailmojen kautta edelleen ylöspäin.

Jumala rakastaa jokaista luotua niin kuin lasta, ja tämä rakkaus lepää jokaisen luodun yllä kautta kaiken ajallisuuden ja ikuisuuden. Kaitselmus toimii suhteessa kokonaisuuteen ja on tekemisissä jokaisen luodun olennon toiminnan kanssa siinä määrin kuin tämä toiminta liittyy kokonaisuuteen. Kaitselmuksellinen asioihin puuttuminen kenenkä hyvänsä olennon kohdalla osoittaa tuon olennon toiminnan olevan jonkin kokonaisuuden evolutionaarisen kasvun kannalta tärkeää. Tällainen kokonaisuus saattaa olla kokonainen rotu, kokonainen kansakunta, kokonainen planeetta tai jopa jokin korkeampi kokonaisuus. Luodun olennon toiminnan tärkeys juuri on se, joka aiheuttaa kaitselmuksellisen asioihin puuttumisen, ei suinkaan se, miten tärkeä luotu on persoonana.

Isä voi siitä huolimatta persoonana milloin tahansa puuttua isällisellä kädellä kosmisten tapahtumien virtaan täysin Jumalan tahdon mukaisesti ja sopusoinnussa Jumalan viisauden kanssa ja niin kuin Jumalan tuntema rakkaus antaa aihetta.

Mutta se, mitä ihminen kutsuu kaitselmukseksi tai sallimukseksi, on aivan liian usein hänen oman mielikuvituksensa tuote, satunnaisten olosuhteiden onnekas yhteensattuminen. Universumiolemassaolon finiittisessä valtakunnassa vaikuttaa kuitenkin todellinen ja esiin nouseva kaitselmus: avaruuden energioiden, ajallisuuden liikkeiden, älyllisten ajatusten, luonnetta osoittavien ihanteiden, hengellisistä olemuksista kumpuavien toiveiden ja kehittyvien persoonallisuuksien tavoitteellisten tahtoperäisten tekojen eittämätön ja aktuaalistuva korreloituminen. Aineellisissa maailmoissa vallitsevat olosuhteet saavuttavat lopullisen finiittisen integroitumisen Korkeimman ja Perimmäisen toisiinsa limittyvissä läsnäoloissa.

Sitä mukaa kun suuruniversumin mekanismit ovat täydellistyneet niin pitkälle, että ne ovat mielen harjoittaman ylivalvonnan kautta saavuttaneet lopullisen täsmällisyytensä, ja sitä mukaa kun luotujen mieli nousee täydellisyyteen viedyn henkeenintegroitumisen kautta jumalallisuuden saavuttamista merkitsevään täydellisyyteen ja kun Korkein tämän seurauksena nousee esiin kaikkien näiden universumi-ilmiöiden aktuaalisena yhdistäjänä, kaitselmus käy yhä selvemmin havaittavaksi.

Jotkin evolutionaarisissa maailmoissa aika ajoin esiintyvistä hämmästyttävän onnekkaista olosuhteista saattavat johtua vähin erin esiin nousevasta Korkeimman läsnäolosta, esimakuna hänen tulevista universumitoiminnoistaan. Suurin osa siitä, mitä kuolevainen mielellään kutsuu kaitselmuksesta johtuvaksi, ei sitä ole. Se, että häneltä puuttuu kaukokatseinen näkemys elämän olosuhteiden oikeista merkityksistä, haittaa suuresti hänen arviotaan tällaisista asioista. Suuri osa siitä, mitä kuolevainen mielellään kutsuu hyväksi onneksi, saattaa todellisuudessa ollakin huonoa onnea. Se, että onni hymyilee, ja ihmiselle koituu ansaitsematonta joutoaikaa ja varallisuutta, jonka hyväksi ei ole tarvinnut ponnistella, saattaakin osoittautua ihmistä koettelevista kärsimyksistä suurimmaksi. Nurjan kohtalon näennäinen julmuus sen kasatessa koettelemuksia jonkun kärsivän kuolevaisen päälle saattaa todellisuudessa olla se karkaiseva tuli, joka vähitellen muuntaa pehmeän raudan kaltaisen kypsymättömän persoonallisuuden karkaistun teräksen kaltaiseksi todelliseksi luonteenlujuudeksi.

Kehittyvissä universumeissa vaikuttaa kyllä kaitselmus, ja luodut voivat päästä siitä perille täsmälleen siinä määrin kuin heissä on kehittynyt kykyä kehittyvien universumien tarkoituksen käsittämiseen. Täysimääräinen universumitarkoitusten havaitsemisen kyky on yhtä kuin luodun evolutionaarinen täysimittaistuminen, ja se on ilmaistavissa myös toisin sanomalla, että kysymys on Korkeimman saavuttamisesta keskeneräisten universumien nykyisen tilan tarjoamissa rajoissa.

Isän osoittama rakkaus toimii suoraan yksilön sydämessä—kaikkien muiden yksilöiden vaikutuksista ja vastavaikutuksista riippumattomana. Suhde on persoonallinen—ihminen ja Jumala. Jumaluuden persoonaton läsnäolo (Kaikkivaltias Korkein ja Paratiisin-Kolminaisuus) osoittaa huomiota, joka kohdistuu kokonaisuuteen, ei osaan. Korkeimmuuden ylivalvontana ilmenevä kaitselmus käy sitä ilmeisemmäksi mitä pitemmälle maailmankaikkeuden toinen toistaan seuraavat osat etenevät finiittisten päämäärien saavuttamisessa. Sitä mukaa kun järjestelmät, konstellaatiot, universumit ja superuniversumit asettuvat valoon ja elämään, Korkein tulee yhä enemmän esille kaiken tapahtumassa olevan mielekkäänä korreloijana, samalla kun Perimmäinen nousee vähitellen esille kaiken olevaisen transsendentaalisena yhdistäjänä.

Aineellisuuden piiriin kuuluvat luonnolliset tapahtumat näyttävät evolutionaarisen maailman alkuvaiheissa useinkin olevan sovittamattomassa ristiriidassa. Siinä, mitä kehittyvässä maailmassa tapahtuu, on paljon sellaista, jota kuolevaisen ihmisen on kohtalaisen vaikea ymmärtää—luonnonlaki on perin usein ilmeisen julma, sydämetön ja piittaamaton kaikkea sitä kohtaan, mikä ihmiskäsityksen mukaan on totta, kaunista ja hyvää. Mutta kun ihmiskunta edistyy planetaarisessa kehityksessään, havaitsemme tämän katsantokannan muuttuvan seuraavien tekijöiden vaikutuksesta:

1. Ihmisen näköpiirin laajeneminen—hän ymmärtää jatkuvasti yhä enemmän maailmaa, jossa hän elää. Hänen kykynsä ajallisuuden aineellisten faktojen, ajattelun tuottamien merkityksellisten ideoiden ja hengellisen ymmärryksen tuottamien arvokkaiden ihanteiden käsittämiseen laajenee. Niin kauan kuin ihmiset mittaavat vain mittatikulla, joka edustaa fyysisluontoisia olevaisia, heillä ei ole toivoakaan koskaan löytää ajallisuudesta ja avaruudesta ykseyttä.

2. Ihmisen harjoittaman valvonnan laajeneminen—asteittain tapahtuva tietämyksen karttuminen aineellisen maailman laeista, hengellisen olemassaolon tarkoituksista ja näiden kahden todellisuuden filosofisen koordinoinnin mahdollisuuksista. Villi-ihminen oli luonnonvoimien hyökkäysten edessä avuton; omien sisäisten pelkojensa julman herruuden edessä hän mateli kuin orja. Puolittain sivistynyt ihminen alkaa jo availla luonnonmaailmoihin kätkeytyvien salaisuuksien aarreaitan lukkoja, ja hänen tieteensä alkaa hitaasti mutta tehokkaasti hävittää hänen taikauskoisia käsityksiään tarjotessaan uuden ja entistä laajemman tosiasiapohjaisen perustan filosofisten merkitysten ja aidon hengellisen kokemuksen sisältämien arvojen käsittämiseen. Sivistynyt ihminen saa planeettansa fyysiset vahvuudet jonakin päivänä koko lailla hallintaansa; hänen sydämessään olevaa Jumalan rakkautta vuodatetaan tehokkaasti kanssaihmisiä kohtaan tunnetun rakkauden muodossa, samalla kun ihmisolemassaoloon sisältyvät arvot alkavat lähestyä kuolevaisen olennon kapasiteetin äärirajoja.

3. Ihmisen integroituminen universumiin—ihmisen omaaman ymmärryksen lisääntyminen, mihin vielä liittyy ihmisen kokemuksellisten saavutusten runsastuminen, saattaa hänet läheisempään harmoniaan Korkeimmuuden yhdistävien läsnäolojen—Paratiisin-Kolminaisuuden ja Korkeimman Olennon—kanssa. Ja tämä juuri pitää huolen siitä, että Korkein on täysivaltainen maailmoissa, jotka jo kauan sitten ovat asettuneet valoon ja elämään. Tällaiset pitkälle ehtineet planeetat ovat toden totta kuin harmonisia runoelmia, kuin kuvia siitä saavutetun hyvyyden kauneudesta, johon on päästy kosmista totuutta tavoittelemalla. Ja jos jotakin tällaista voi tapahtua jo planeetalle, jotakin paljon suurenmoisempaa voi silloin tapahtua järjestelmälle ja suuruniversumin laajemmille yksiköille, sitten kun nekin saavuttavat vakiintuneisuuden, joka kertoo finiittisen kasvun potentiaalien ehtymisestä.

Tämänlaatuisella edistyneellä planeetalla kaitselmuksesta on tullut aktualiteetti, elämän olosuhteet ovat korreloituneita, mutta tämä ei johdu pelkästään siitä, että ihminen on päässyt oman maailmansa aineellisten ongelmien herraksi, vaan se johtuu myös siitä, että hän on ruvennut elämään sen mukaisesti, mikä on universumeissa vallitseva suuntaus; hän kulkee Korkeimmuuden tietä kohti Universaalisen Isän saavuttamista.

Jumalan valtakunta on ihmisten sydämessä, ja kun tästä valtakunnasta tulee maailman jokaisen yksilön sydämessä aktuaalinen, silloin Jumalan hallitusvallasta on tullut tuolla planeetalla aktuaalista. Ja kysymys on silloin siitä, että Korkeimman Olennon suvereenisuus on saavutettu.

Jotta ihminen käsittäisi, mitä kaitselmus ajallisuudessa on, hänen on vietävä päätökseen täydellisyyden saavuttamistehtävänsä. Mutta ihminen voi jo nyt tuntea esimakua tästä kaitselmuksesta—sen ikuisuusmerkityksessä—pohtiessaan sitä maailmankaikkeuden tosiasiaa, että kaikki olevaiset, olivatpa ne hyviä tai pahoja, antavat oman panoksensa siihen, että Jumalaa tuntevat kuolevaiset edistyvät kaikkien Isän tavoittelemisessaan.

Kaitselmus käy yhä selvemmin havaittavaksi, kun ihmiset kurottautuvat ylöspäin aineellisuudesta hengellisyyteen. Täysimittaistuneen hengellisen ymmärryksen saavuttaminen antaa ylös nousevalle persoonallisuudelle kyvyn nähdä harmoniaa siinä, missä vielä äsken vallitsi kaaos. Jo morontian mota merkitsee todellista edistymistä tähän suuntaan.

Kaitselmus on osaltaan sitä ylivalvontaa, jota keskeneräisissä universumeissa julkitullut keskeneräinen Korkein harjoittaa, ja siksi sen on aina oltava:

1. Osittaista—Korkeimman Olennon aktuaalistumisen keskeneräisyyden vuoksi, ja

2. Ennalta arvaamatonta—mikä johtuu luotujen asennoitumisessa ilmenevistä häilyväisyyksistä, se kun vaihtelee aina tasolta toiselle ja aiheuttaa niin ollen vastaavalla tavalla vaihtelevalta näyttävää reagoimista Korkeimmassa.

Kun ihmiset rukoilevat kaitselmuksellista puuttumista elämän olosuhteisiin, monet kerrat heidän rukoukseensa on vastauksena heidän omien asenteidensa muuttuminen elämää kohtaan. Mutta kaitselmus ei ole oikullista, eikä se liioin ole fantasiaa eikä magiaa. Se on finiittisten universumien mahtavan hallitsijan hidasta ja varmaa esiintuloa, hallitsijan, jonka majesteettisen läsnäolon kehittyvät luodut silloin tällöin panevat merkille universumia eteenpäin kulkiessaan. Kaitselmus on avaruuden galaksien ja ajallisuuden persoonallisuuksien vakaata ja varmaa marssia kohti niitä ikuisia päämääriä, jotka aluksi ovat Korkeimmassa, sitten Perimmäisessä ja kenties Absoluuttisessa. Ja uskomme, että infiniittisyydessä vaikuttaa sama kaitselmus, ja tämä on Paratiisin-Kolminaisuuden tahto, sen toiminnat ja sen tarkoitus, jotka näin esittävät perustelut sille, miksi on olemassa universumeista universumien perään koostuva kosminen panoraama.

Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.