Monet kuolevaisen ihmisen ajallisista vaikeuksista versovat hänen kaksinaisesta suhteestaan kosmokseen. Ihminen on osa luontoa—hän on olemassa luonnon keskellä—ja kuitenkin hän kykenee nousemaan luonnon yläpuolelle. Ihminen on finiittinen, mutta hänen sisimmässään on kipinä infiniittisyyttä. Paitsi että tällainen kaksinainen tilanne sisältää pahuuden potentiaalin, se synnyttää myös monia sellaisia sosiaalisia ja moraalisia tilanteita, joita kuormittavat paljo epävarmuus ja melkoinen ahdistus.
Luonnon voittamiseen ja oman itsensä ylittämiseen tarvittava rohkeus on rohkeutta, joka saattaa langeta omahyväisyyden kiusauksiin. Kuolevainen, joka kykenee nousemaan itsensä yläpuolelle, saattaa antaa periksi kiusaukselle jumalallistaa oma minätietoisuutensa. Kuolevaisen pulma on siinä kaksitahoisessa tosiasiassa, että ihminen on sidoksissa luontoon, vaikka hän samalla on ainutlaatuisen vapauden—hengellisen valinnan- ja toimintavapauden—haltija. Aineellisilla tasoilla ihminen huomaa olevansa luonnon kuuliainen palvelija, kun sen sijaan hengellisillä tasoilla hän on luontoon ja kaikkeen ajalliseen ja finiittiseen nähden voitokas. Tällaiseen paradoksiin liittyy pakostakin kiusausta, potentiaalista pahaa, päätöksenteossa esiintyviä erehdyksiä, ja milloin minä käy ylpeäksi ja ylimieliseksi, seurauksena saattaa olla synti.
Syntiongelma ei ole finiittisessä maailmassa sinne itsestään kuuluva. Se, että joku on finiittinen, ei sinänsä ole pahaa eikä synnillistä. Finiittisen maailman teki infiniittinen Luoja—se on hänen jumalallisten Poikiensa kätten työtä—ja sen vuoksi sen täytyy olla hyvä. Vasta finiittisen väärinkäyttö, vääristäminen ja turmeleminen saavat aikaan pahan ja synnin.
Henki voi vallita mieltä; samoin mieli voi hallita energiaa. Mutta mieli voi hallita energiaa vain niitä muodonmuutoksellisia potentiaaleja itse älyllisesti käsittelemällä, jotka kuuluvat luonnostaan fyysisten toimipiirien syiden ja seurausten hallitsemaan matemaattiseen tasoon. Luodun mieli ei myötäsyntyisesti hallitse energiaa, vaan se on Jumaluudelle kuuluva etuoikeus. Mutta luodun mieli voi manipuloida ja se manipuloi energiaa juuri siinä määrin kuin siitä on tullut fyysisen universumin energiasalaisuuksien valtias.
Kun ihminen haluaa muokata fyysistä todellisuutta, kohdistuipa muokkaus häneen itseensä tai hänen ympäristöönsä, hän onnistuu siinä samassa määrin kuin hän on löytänyt keinot ja välineet aineen hallitsemiseksi ja energian ohjaamiseksi. Ellei mieli saa apua, se ei kykene vaikuttamaan mihinkään aineelliseen paitsi omaan fyysiseen mekanismiinsa, johon se onkin pääsemättömästi kytkettynä. Mutta ruumiin mekanismia älyllisesti hyväksikäyttämällä mieli voi luoda muita mekanismeja, jopa energiasuhteita ja eläviä suhteita, joita käyttäen tämä mieli voi yhä laajemmin valvoa ja jopa hallita fyysistä tasoaan universumissa.
Tiede on tosiasioiden lähde, eikä mieli voi operoida ilman tosiasioita. Ne ovat niitä viisauden rakennustyössä tarpeellisia rakennuskiviä, jotka elämän kokemus muuraa yhteen. Ihminen voi tosiasioittakin löytää Jumalan rakkauden, ja ihminen voi rakkaudettakin saada selville Jumalan lait, mutta koskaan ei ihminen voi alkaa arvostaa Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen kaikenkattavan olemuksen infiniittistä symmetriaa, ylimaallista harmoniaa, verratonta tyhjentävyyttä, ennen kuin hän on löytänyt jumalallisen lain ja jumalallisen rakkauden ja on kokemuksellisesti omassa kosmisessa filosofiassaan nämä yhdistänyt.
Aineellisen tietämyksen laajeneminen mahdollistaa ideoihin sisältyvien merkitysten ja ihanteisiin sisältyvien arvojen laajemman älyllisen arvioimisen. Ihminen voi löytää totuutta sisäisestä kokemuksestaan, mutta hän tarvitsee selkeää tosiasiatietoa soveltaakseen omakohtaisesti löytämänsä totuuden jokapäiväisen elämän armottoman käytännöllisiin vaatimuksiin.
On vain luonnollista, että kuolevaista ihmistä kiusaavat turvattomuudentunteet, kun hän näkee itsensä erottamattomasti luontoon sidotuksi, samalla kun hänellä on hengellisiä kykyjä, jotka nousevat täysin kaiken ajallisen ja finiittisen yläpuolelle. Vain uskonnollinen luottamus—elävä usko—voi tällaisten vaikeiden ja hämmentävien ongelmien keskellä antaa ihmiselle tukea.
Ylpeys on suurin kaikista niistä vaaroista, jotka piirittävät ihmisen kuolevaista olemusta ja uhkaavat hänen hengellistä eheyttään. Rohkeus on urheaa, mutta itsekeskeisyys on omahyväistä ja turmiollista. Kohtuullinen itseluottamus ei ole mitään, mitä pitäisi valitella. Ihmisen itsensäylittämisen kyky on se ainoa seikka, joka erottaa hänet eläinkunnasta.
Ylpeys on petollista, huumaavaa ja syntiä siittävää esiintyipä sitä yksilössä, ryhmässä, rodussa tai kansakunnassa. On kirjaimellisesti totta, että ”ylpeys käy lankeemuksen edellä”.