◄ 103:4
Luku 103
103:6 ►

Uskonnollisen kokemuksen todellisuus

5. Ihanteiden alkuperä

103:5.1

Alkuaikojen evolutionaarinen mieli herättää pääasiassa emotionaalisesta pelosta juontuvan sosiaalisen vastuun- ja moraalisen velvollisuudentunteen. Sitä positiivisempi sosiaalisen palvelemisen halu ja altruismina ilmenevä ihanteellisuus juontuvat ihmismielessä asuvan jumalallisen hengen antamasta suorasta virikkeestä.

103:5.2

Tämä idea ja ihanne siitä, että tekee hyvää muille—impulssi, joka kannustaa kieltämään egolta jotakin lähimmäisen hyväksi—, on aluksi varsin rajoittunut. Alkukantainen ihminen pitää lähimmäisinä vain niitä, jotka ovat häntä aivan lähellä, niitä, jotka kohtelevat häntä ystävällisesti. Sitä mukaa kun uskonnollinen sivilisaatio edistyy, lähimmäisen käsite laajenee niin, että siihen sisällytetään suku, heimo, kansakunta. Ja sitten Jeesus laajensi lähimmäisten piirin käsittämään koko ihmiskunnan, jopa niin, että meidän tulisi rakastaa vihollisiammekin. Ja jokaisen normaalin ihmisen sisällä on jokin, joka sanoo hänelle, että tämä opetus on moraalinen—oikea. Nekin, jotka käytännössä tätä ihannetta vähiten noudattavat, myöntävät, että se on teoriassa oikea.

103:5.3

Kaikki ihmiset tunnustavat, että tämä yleismaailmallinen ihmisen epäitsekkyyden- ja pyyteettömyydenhalu on moraalinen. Humanistin mielestä tämä halu on lähtöisin aineellisen mielen luonnollisesta toiminnasta. Uskonnonharjoittaja osuu lähemmäksi oikeaa tiedostaessaan, että kuolevaisen olennon mielen osoittama pyrkimys todelliseen epäitsekkyyteen juontuu Ajatuksensuuntaajan henkijohdatuksista hänen sisimmässään.

103:5.4

Mutta ihmisen tulkinta näistä omaa hyvää tavoittelevan tahdon ja muuta kuin omaa hyvää tavoittelevan tahdon välillä jo varhain ilmenevistä ristiriidoista ei ole aina luotettava. Vasta melko hyvin eheytynyt persoonallisuus kykenee sovittelemaan näitä monenmoisia ristiriitoja, joita puhkeaa egon halujen ja orastavan sosiaalisen tietoisuuden välillä. Minuudella on oikeutensa siinä kuin asianomaisen lähimmäisilläkin. Kummallakaan ei ole yksinoikeutta saada osakseen yksilön huomiota ja palvelua. Jos tämä ongelma jää ratkaisematta, siitä aiheutuu sentyyppisiä syyllisyydentuntoja, joita ihminen tuntee kaikkein varhaisimmassa vaiheessa.

103:5.5

Inhimillinen onnellisuus saavutetaan, vasta kun kokoavan ja valvovan persoonallisuuden yhdentynyt tahto koordinoi ja saattaa sopusointuun minuuden omaa parasta tavoittelevan halun ja korkeamman minuuden (jumalallisen hengen) esille tuoman pyyteettömyydenhalun. Evolutionaarisen ihmisen mielellä on aina vastassaan se visainen pulma, että sen pitää toimia erotuomarina kamppailussa, jota käydään toisaalta emotionaalisten impulssien luonnollisen laajenemisen, toisaalta hengelliseen ymmärrykseen, aitoon uskonnolliseen pohdiskeluun, perustuvien epäitsekkäiden yllykkeiden moraalisen kasvun välillä.

103:5.6

Pyrkimys turvata yhtä paljon hyvää sekä minuudelle että mahdollisimman suurelle joukolle muita minuuksia on ongelma, jota ei aina voida ajallis-avaruudellisissa puitteissa tyydyttävällä tavalla ratkaista. Otaksuttaessa, että tähän on käytettävissä ikuinen elämä, tällaiset ristiriita-asetelmat voidaan selvittää, mutta yhden lyhyen ihmiselämän aikana niitä ei kyetä ratkaisemaan. Jeesus viittasi tällaiseen paradoksiin sanoessaan: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä valtakunnan tähden, hän löytää sen.”

103:5.7

Ihanteen tavoittelu, pyrkimys jumalankaltaisuuteen, on jatkuvaa ponnistelua, sekä ennen kuolemaa että sen jälkeen. Kuolemanjälkeinen elämä ei olennaisilta osiltaan ole mitenkään erilaista kuin kuolevaisen olennon olemassaolo. Kaikki tässä elämässä tekemämme hyvä vaikuttaa tulevaan elämään sitä välittömästi kohottaen. Todellinen uskonto ei ruoki moraalista velttoutta eikä hengellistä laiskuutta sellaista turhaa toivoa rohkaisemalla, että ihmiselle vain sen vuoksi, että hän on kulkenut luonnollisen kuoleman porttien läpi, lahjoitettaisiin kaikki jaloon luonteeseen kuuluvat hyveet. Oikea uskonto ei vähättele ihmisen etenemisponnisteluja kuolevaisen olennon elinaikana. Jokainen kuolevaisen saavuttama edistysaskel päätyy välittömästi rikastuttamaan kuolemattomana koettavan eloonjäämiskokemuksen ensimmäisiä vaiheita.

103:5.8

Ihmisen ihanteellisuudelle on kohtalokasta, kun hänelle opetetaan kaikkien hänen altruististen pontimiensa olevan vain hänen luonnollisten laumavaistojensa aikaansaannosta. Mutta häntä ylevöittää, ja hän saa suunnattomasti tarmoa, kun hän saa tietää, että nämä hänen sielunsa korkeammat virikkeet saavat alkunsa hänen kuolevaismielessään asuvista hengellisistä voimista.

103:5.9

Kunhan ihminen täysin käsittää, että hänen sisimmässään elää ja ponnistelee jokin ikuinen ja jumalallinen, se nostaa hänet ulos minuudesta ja minuuden tuolle puolen. Ja niin on, että elävä usko siihen, että ihanteemme ovat peräisin ihmisen yläpuolelta, osoittaa oikeaksi uskomme siihen, että olemme Jumalan poikia, ja tekee altruistisista vakaumuksistamme, ihmisten välisen veljeyden tunteista, todellisia.

103:5.10

Ihmisellä on—omassa hengellisessä toimikentässään—todellakin vapaa tahto. Kuolevainen ihminen ei ole kaikkivoivan Jumalan joustamattoman hallitsijanvallan avuton orja sen enempää kuin hän on mekanistisen kosmisen determinismin mukaisen toivottoman fatalisminkaan uhri. Ihminen todellakin on oman ikuisen kohtalonsa arkkitehti.

103:5.11

Mutta painostamalla ei ihmistä pelasteta eikä jalonneta. Henkinen kasvu kumpuaa kehittyvän sielun sisältä. Painostus saattaa rujontaa persoonallisuuden, mutta milloinkaan se ei anna pontta kasvulle. Kasvatuksellinenkin painostus on vain negatiivisesti hyödyllistä sikäli, että se saattaa auttaa tuhoisien kokemusten ehkäisemisessä. Hengellinen kasvu on suurimmillaan siellä, missä kaikki ulkopuoliset paineet ovat pienimmillään. ”Missä Herran henki on, siellä on vapaus.” Ihminen kehittyy parhaiten, kun kodin, yhteisön, kirkon ja valtion harjoittama painostus on vähäisintä. Mutta tämän ei saa tulkita merkitsevän sellaista, ettei edistyvässä yhteiskunnassa olisi sijaa kodille, sosiaalisille instituutioille, kirkolle eikä valtiolle.

103:5.12

Kun jonkin sosiaalisen uskonnollisen ryhmän jäsen on mukautunut tällaisen ryhmän vaatimuksiin, häntä tulisi rohkaista nauttimaan uskonnollisesta vapaudesta ja tuomaan täysin rinnoin julki oman henkilökohtaisen tulkintansa uskonnollisen vakaumuksen sisältämistä totuuksista ja uskonnollisen kokemuksen tosiasioista. Se, miten turvallinen jokin uskonnollinen ryhmä on, riippuu hengellisestä yhtenäisyydestä, ei teologisesta yhdenmukaisuudesta. Uskonnollisen ryhmän tulisi kyetä nauttimaan vapaa-ajattelun vapaudesta ilman, että ryhmän jäsenten on tarpeen tulla ”vapaa-ajattelijoiksi”. Jokaisella kirkkokunnalla, joka palvoo elävää Jumalaa, joka saattaa voimaan ihmisten välisen veljeyden ja joka rohkenee poistaa kaiken jäseniinsä kohdistuvan opillisen painostuksen, on paljon toivoa.


◄ 103:4
 
103:6 ►