Vaikkei sen todistaminen, että uskominen on tosiasia, olekaan samaa kuin uskotun asian todeksi osoittaminen, yksinkertaisen eliömuodon edistyminen evoluution kautta persoonallisuuden asemaan osoittaa kuitenkin tosiasiaksi sen, että persoonallisuuden potentiaali on alun alkaen olemassa. Ja ajallisissa universumeissa potentiaali on aktuaaliseen verrattuna aina tätä korkeammalla. Kehittyvässä kosmoksessa potentiaalinen on sitä, mikä tulee olemaan, ja tuleva merkitsee Jumaluuden tavoitteellisten käskytysten paljastumista.
Tämä sama tavoitteita asettava ylivalta näkyy mielessä tapahtuvan ideainmuodostuksen kehityksessä, kun alkukantainen eläimellinen pelko muuntuu alati syveneväksi kunnioitukseksi Jumalaa kohtaan ja yhä laajemmaksi maailmankaikkeuden kunnioittamiseksi. Alkukantaisella ihmisellä oli enemmän uskonnollista pelkoa kuin uskoa, ja henkipotentiaalien ylivalta mieliaktuaaleihin nähden osoittautuu todeksi, kun tämä pelkurin pelko muuttuu eläväksi uskoksi hengellisiin realiteetteihin.
Voitte psykologisoida kehitysuskontoa, mutta ette hengellistä alkuperää olevaa henkilökohtaisen kokemuksen uskontoa. Ihmisperäinen moraalisuus saattaa tuntea arvoja, mutta vain uskonto voi säilyttää, ylevöittää ja hengellistää tällaiset arvot. Mutta uskonto on sanotunlaisista vaikutuksista huolimatta jotakin enemmän kuin emootionaalistettua moraalisuutta. Uskonto on moraalisuudelle samaa kuin rakkaus on velvollisuudelle, samaa kuin Jumalan pojan asema on orjuudelle, samaa kuin olemus on substanssille. Moraalisuus tuo esille kaikkivaltiaan Valvojan, palveltavan Jumaluuden; uskonto tuo julki kaikkia rakastavan Isän, palvottavan ja rakastettavan Jumalan. Ja kerran vielä sanottuna tämä johtuu siitä, että uskonnon hengellinen potentiaalisuus on kehitysperäisen moraalisuuden velvollisuus-aktuaalisuuteen nähden hallitsevassa asemassa.