Uskonnon tosiasia on järkevien ja tavallisten ihmisten uskonnollisessa kokemuksessa, ja vain siinä. Ja vain tässä merkityksessä voidaan uskontoa koskaan pitää tieteellisenä tai edes psykologisena. Todistuksena siitä, että ilmoitus on ilmoitus, on tämä sama ihmisen kokemuksen tosiasia: se tosiasia, että ilmoitus tosiaankin syntesoi toisaalta näennäisesti eri suuntiin kulkevat luonnontieteet ja toisaalta uskonnon teologian johdonmukaiseksi ja loogiseksi universumifilosofiaksi, koordinoiduksi ja aukottomaksi selitykseksi sekä tieteestä että uskonnosta. Ja näin se luo sellaista mielen harmoniaa ja hengen tyydyttyneisyyttä, joka ihmisen kokemuksessa vastaa kuolevaismielen esittämiin kyselyihin sen halutessa tietää, miten Infiniittinen aineen osalta, mielten kanssa ja henkeen kohdistuen toteuttaa tahtonsa ja suunnitelmansa.
Järkeily on tieteen käyttämä metodi, usko on uskonnon metodi, logiikka on filosofian tavoittelema menetelmä. Ilmoitus korvaa morontianäkökulman puuttumisen sillä, että se tarjoaa menetelmän, jolla mielen välityksellä päästään eheyteen aineen ja hengen todellisuuden ja niiden välisten suhteiden käsittämisessä. Eikä oikea ilmoitus koskaan tee tieteestä luonnotonta, uskosta järjetöntä eikä filosofiasta epäloogista.
Järki saattaa tieteen tutkimusmenetelmin johtaa luonnon kautta takaisin Ensimmäiseen Aiheuttajaan, mutta vaaditaan uskonnollista uskoa muuntamaan tieteen Ensimmäinen Aiheuttaja pelastuksen Jumalaksi; ja lisäksi tarvitaan ilmoitusta tällaisen uskon, tällaisen hengellisen ymmärryksen, paikkansapitävyyden vahvistamiseksi.
On olemassa kaksi perussyytä uskoa sellaiseen Jumalaan, joka pitää huolta ihmisen eloonjäämisestä:
1. Ihmisen kokemus, omakohtainen vakuuttuneisuus, ihmisen sisimmässä olevan Ajatuksensuuntaajan herättämän toivon ja luottamuksen jollakin tavoin tapahtuva mieltäminen.
2. Totuuden paljastus, tapahtuipa se Totuuden Hengen suoran henkilökohtaisen hoivan muodossa, jumalallisten Poikien maailmallelahjoittautumisen muodossa tai kirjoitettuna sanana esitettyjen ilmoitusten muodossa.
Tiede päättää järkeillen tapahtuvan etsintänsä olettamukseen Ensimmäisestä Aiheuttajasta. Uskonto pysähtyy uskon lennossaan, vasta kun se on varma pelastuksen Jumalasta. Tieteen erittelevän tutkimustoiminnan johtopäätökset tuntuvat loogisesti viittaavan Absoluutin todellisuuteen ja olemassaoloon. Uskonto uskoo varauksettomasti sellaisen Jumalan olemassaoloon ja todellisuuteen, joka pitää huolta persoonallisuuden eloonjäämisestä. Mitä metafysiikka ei ensinkään kykene tekemään ja mikä filosofialtakin jää osittain tekemättä, sen ilmoitus tekee. Ilmoitus toisin sanoen vahvistaa, että tämä tieteen olettama Ensimmäinen Aiheuttaja ja uskonnon esille tuoma pelastuksen Jumala ovat yksi ja sama Jumaluus.
Tieteen todistaa oikeaksi järki, uskonnon todisteena on usko, filosofian todiste on logiikka, mutta ilmoituksen osoittaa oikeaksi vain ihmisen kokemus. Tieteen antimena on tieto, uskonnon antimena on onnellisuus, filosofia tuottaa ykseyttä, ilmoitus vahvistaa tämän universaaliseen todellisuuteen johtavan kolmiyhteisen tien kokemuksellisen harmonian.
Luonnon pohdiskelu voi paljastaa vain luonnon Jumalan, liikkeen Jumalan. Luonnossa esiintyy vain ainetta, liikettä ja elollisuutta—elämää. Materia ynnä energia ilmenee—tietyissä olosuhteissa—elävinä hahmoina, mutta vaikka luonnossa esiintyvä elämä ilmiönä siis onkin suhteellisen päättymätön, on se yksilöllisyyksien kohdalla täysin ohimenevää. Luonto ei tarjoa perustetta uskoa loogisesti ihmispersoonallisuuden eloonjäämiseen. Sellainen uskonnollinen ihminen, joka löytää Jumalan luonnosta, on jo sitä ennen löytänyt tämän saman persoonallisen Jumalan omasta sielustaan.
Usko löytää Jumalan sielusta. Ilmoitus, morontiaymmärryksen korvike evolutionaarisessa maailmassa, tekee ihmiselle mahdolliseksi nähdä luonnossa se sama Jumala, jonka usko paljastaa hänen sielustaan. Näin ilmoitus siis kattaa menestyksellisesti aineellisen ja hengellisen välissä olevan kuilun, jopa luodun ja Luojan, ihmisen ja Jumalan, välisen kuilun.
Luonnon pohdiskeleminen viittaa loogisesti siihen suuntaan, että luontoa ohjaa äly, jopa että sitä valvoo elävä olento, mutta mitään persoonallista Jumalaa se ei tyydyttävällä tavalla paljasta. Luonto ei toisaalta tuo esille mitään sellaistakaan, mikä estäisi pitämästä universumia uskonnon Jumalan kätten työnä. Pelkästään luonnon kautta Jumala ei ole löydettävissä, mutta kun ihminen on muulla tavoin hänet löytänyt, niin luonnon tutkimisen tulokset käyvät täysin yksiin universumista esitetyn korkeamman ja hengellisemmän tulkinnan kanssa.
Käänteentekevänä ilmiönä ilmoittaminen on jaksottaista, ihmisen henkilökohtaisena kokemuksena se on jatkuvaa. Jumalallisuus toimii kuolevaisen persoonallisuudessa Isän antamana Suuntaaja-lahjana, Pojan vuodattamana Totuuden Henkenä ja Universumin Hengeltä saatuna Pyhänä Henkenä, ja nämä kolme kuolevaisen yläpuolelta tulevaa lahjaa yhdistyvät ihmisen kokemuksellisessa kehityksessä Korkeimman huolenpitona.
Aito uskonto on syvää ymmärrystä todellisuudesta, moraalisen tajunnan uskonhedelmä, eikä minkäänlaisen dogmaattisista uskonkappaleista koostuvan kokonaisuuden pelkkää älyllistä hyväksymistä. Todellinen uskonto on kokemus siitä, että ”Henki itse todistaa yhdessä oman henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.” Uskonto ei ole teologisia väitteitä, vaan hengellistä ymmärrystä ja sielun osoittaman luottamuksen ylevyyttä.
Syvin olemuksesi—jumalallinen Suuntaaja—panee sinut isoamaan ja janoamaan vanhurskautta, se luo sinuun tietyn kaipauksen jumalallista täydellisyyttä kohtaan. Uskonto on se uskon teko, jolla tunnustetaan tämä sisäinen halu jumalallisuuden saavuttamiseen; ja näin saadaan aikaan se sielun tuntema luottamus ja vakuuttuneisuus, jonka tiedostat pelastukseen johtavana tienä, keinona, jolla saavutetaan persoonallisuuden ja kaikkien aitoina ja hyvinä pitämiesi arvojen säilyminen.
Uskonnon tajuamisen edellytyksenä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan suuri oppineisuus tai nokkela logiikka, vaan se on hengellistä ymmärrystä, ja juuri siksi jotkut maailman suurimmista uskonnonopettajista, jopa profeetoista, ovat joissakin tapauksissa omanneet sangen vähän maailmallista viisautta. Uskonnollinen usko on yhtä hyvin oppineen kuin oppimattomankin saatavilla.
Uskonnon pitää aina olla oma kriitikkonsa ja tuomarinsa. Ulkopuolelta sitä ei voi milloinkaan tarkkailla saati ymmärtää. Ainoana varmuutenasi persoonallisesta Jumalasta on oma ymmärryksesi, sikäli kuin kysymys on omasta uskostasi hengellisiin olevaisiin ja niistä saamasi kokemus. Kenellekään sellaiselle kanssaihmisellesi, jolla on samanlainen kokemus, ei mikään Jumalan persoonallisuuden tai todellisuuden puolesta esitetty todistelu ole tarpeen, kun taas kaikille muille ihmisille, jotka eivät ole tällä tavoin varmoja Jumalasta, ei mikään todistelu, olipa se millainen hyvänsä, voisi olla koskaan loppuun asti vakuuttava.
Psykologia saattaa tosiaan koettaa tutkia ilmiöitä, joissa on kysymys uskonnollisista reaktioista sosiaaliseen ympäristöön, mutta se ei voi koskaan toivoa pääsevänsä perille uskonnon todellisista ja sisäisistä motiiveista ja vaikutuksista. Vain teologia, uskon maailma ja ilmoitusmenetelmä voivat suoda jonkinlaisen älyllisen selvityksen uskonnollisen kokemuksen luonteesta ja sisällöstä.