Aito uskonto ei ole mikään filosofinen uskomusjärjestelmä, joka voidaan järkeillä esille ja osoittaa luonnosta saatavin todistein oikeaksi, se ei liioin ole sanoin kuvaamattomista hurmiontunteista koostuva mielikuvituksellinen ja mystinen elämys, josta voivat nauttia vain romanttiset mystiikanpalvojat. Uskonto ei ole järjen tuote, mutta sisältä käsin tarkasteltuna se on täysin järjellistä. Uskonto ei juonnu ihmisfilosofian logiikasta, mutta kuolevaisen kokemuksena se on täysin looginen. Uskonto on jumalallisen kokemista alkuperältään evolutionaarisen moraalisen olennon tietoisuudessa. Se edustaa ajallisuudessa saatua aitoa kokemusta ikuisista realiteeteista, hengellisten tyydytysten todellistumista, jo kun vielä eletään lihallisessa hahmossa.
Ajatuksensuuntaajalla ei ole mitään erityistä mekanismia, jonka avulla se saisi itsensä ilmaistuksi. Ei ole olemassa mitään mystistä uskonnollista valmiutta uskonnollisten tuntemusten vastaanottamiseksi tai julkituomiseksi. Nämä kokemukset tehdään saavutettaviksi kuolevaisen olennon mielen luonnollisesti määräytyvän mekanismin kautta. Ja siinä piilee eräs selitys siihen, miksi Suuntaajan on vaikea ryhtyä suoraan yhteydenpitoon pysyvänä olinpaikkanaan olevan aineellisen mielen kanssa.
Jumalallinen henki ottaa yhteyden kuolevaiseen ihmiseen, mutta se ei tapahdu tunteiden eikä emootioiden kautta, vaan korkeimman ja hengellistyneimmän ajattelun alueella. Sinua johtavat Jumalaa kohti nimenomaan ajatuksesi, eivät tunteesi. Jumalallinen olemus on tajuttavissa vain mielen silmin. Mutta se mieli, joka reaalisesti havaitsee Jumalan, kuulee sisimmässä olevaa Suuntaajaa, on puhdas mieli. ”Ilman pyhyyttä ei yksikään ihminen saa nähdä Herraa.” Kaikkea tällaista sisäistä ja hengellistä kanssakäymistä nimitetään hengelliseksi ymmärrykseksi. Tällaiset uskonnolliset kokemukset johtuvat Suuntaajan ja Totuuden Hengen yhteen kietoutuvien toimenpiteiden ihmismieleen tekemästä vaikutuksesta niiden toimiessa Jumalan kehittyvien poikien käsitysten, ihanteiden, oivallusten ja henkisten pyrkimysten keskellä ja niihin kohdistuen.
Uskonto siis elää ja voi hyvin ei näkemisen ja tuntemisen, vaan paremminkin uskon ja ymmärryksen varassa. Se ei ole uusien tosiasioiden keksimistä eikä ainutlaatuisen kokemuksen löytämistä, vaan mieluumminkin sitä, että löydetään uusia ja hengellisiä merkityksiä ihmiskunnan jo tuntemista tosiasioista. Korkein uskonnollinen kokemus ei ole riippuvainen sitä edeltävistä uskoa osoittavista, perinteen edellyttämistä tai esivallan vaatimista teoista. Ei uskonto myöskään ole ylevien tunteiden ja puhtaasti mystisten emootioiden jälkeläinen. Se on paremminkin pohjattoman syvä ja aktuaalinen kokemus hengellisestä kanssakäymisestä niiden henkivoimien kanssa, jotka piilevät ihmismielessä, ja sikäli kuin sellainen kokemus on psykologian termein määriteltävissä, se on yksinkertaisesti kokemus Jumalaan uskomisen todellisuuden kokemisesta tällaisen puhtaasti henkilökohtaisen kokemuksen realiteettina.
Vaikkei uskonto olekaan aineellista kosmologiaa koskevien järkiperäisten pohdiskelujen tuote, se on silti kaikin puolin järjellisen ymmärryksen luomus, joka saa alkunsa ihmisen mielikokemuksesta. Uskonto ei synny mystisistä meditaatioista eikä irrallisista mietiskelyistä olkoonkin, että se puhtaasti älyperäisen järkeilyn ja filosofisen logiikan termein on aina enemmän tai vähemmän salaperäistä ja aina määrittelemättömissä ja selittämättömissä. Aidon uskonnon idut saavat alkunsa ihmisen moraalisen tietoisuuden alueelta, ja ne tulevat julki ihmisen hengellisen ymmärryksen kasvuna, ihmispersoonallisuuden sen avun kasvuna, joka karttuu siitä, että Jumalaa isoavassa kuolevaismielessä on läsnä Jumalasta ilmoittava Ajatuksensuuntaaja.
Usko yhdistää moraalisen ymmärryksen jokaisen arvon tunnontarkkaan erottamiseen, ja kun näihin lisätään jo ennalta olemassa oleva kehitysperäinen velvollisuudentunto, on aidon uskonnon syntyhistoria koossa. Uskonnon kokemus johtaa lopulta varmaan tietoisuuteen Jumalasta ja epäilyksettömään vakuuttuneisuuteen uskovan persoonallisuuden eloonjäämisestä.
On siis nähtävissä, etteivät uskonnolliset kaipaukset ja hengelliset yllykkeet ole senluontoisia, että ne johtaisivat ihmisiä pelkästään haluamaan Jumalaan uskomista, vaan niillä on pikemminkin sellainen luonne ja voima, että ihmisiin vaikuttaa syvällisesti vakaumus, jonka mukaan heidän pitäisi uskoa Jumalaan. Evoluutionvaraisen velvollisuudentunnon sekä ilmoituksen sisältämän valistuksen mukanaan tuomat velvoitteet tekevät niin syvän vaikutuksen ihmisen moraaliseen olemukseen, että hän lopulta pääsee siihen, ettei hänellä hänen mielensä omaksuman kannan ja hänen sielunsa omaksuman asenteen mukaan ole mitään oikeutta olla uskomatta Jumalaan. Tällaisten valistuneiden ja kurinalaisten yksilöiden korkeampi ja filosofian ylittävä viisaus opettaa perimmältään heille, että Jumalan epäileminen tai epäluottamus hänen hyvyyttään kohtaan olisi samaa kuin osoittaisi olevansa uskoton todellisimmalle ja syvimmälle, mitä ihmismielessä ja -sielussa on: jumalalliselle Suuntaajalle.