Vaikkei Urantian keskitason kuolevainen voikaan toivoa saavuttavansa sellaista korkeaa luonteen täydellisyyttä, jollaisen Jeesus Nasaretilainen lihallisen elämänvaiheensa aikana saavutti, jokaisen kuolevaisuskovan on silti täysin mahdollista kehittää vahva ja eheä persoonallisuus niiden täydellisyyteen kehittyneiden suuntaviivojen mukaan, jotka Jeesuksen persoonallisuus antaa. Mestarin persoonallisuuden ainutlaatuinen piirre ei niinkään ollut sen täydellisyys kuin sen sopusuhtaisuus, sen erinomainen ja tasapainoinen eheys. Vaikuttavin tapa kuvata Jeesusta on seurata sen henkilön esimerkkiä, joka syyttäjiensä edessä seisovaa Mestaria osoittaessaan sanoi: ”Kas, siinäpä ihminen!”
Jeesuksen pettämätön lempeys kosketti ihmisten sydäntä, mutta hänen järkkymätön luonteenlujuutensa ällistytti hänen seuraajiaan. Hän oli eittämättömän vilpitön; hänessä ei ollut minkään vertaa ulkokultaisuutta. Hän oli vapaa teennäisyydestä; hän oli aina virkistävän aito. Hän ei milloinkaan alentunut mahtailuun eikä hän koskaan turvautunut huijaukseen. Hän eli totuutta täsmälleen niin kuin hän sitä opetti. Hän oli totuus. Hän tunsi, että hänen oli pakko opettaa vapahtavaa totuutta omalle sukupolvelleen siitäkin huolimatta, että tällainen vilpittömyys toisinaan tuotti tuskaa. Hän oli kaikkea totuutta kohtaan empimättömän uskollinen.
Mutta Mestari oli niin peräti helppo hyväksyä, häntä oli niin perin helppo lähestyä. Kaikessa hoivassaan hän oli peräti käytännöllinen, samalla kun kaikille hänen suunnitelmilleen oli tunnusomaista asialle pyhittäytynyt terve järkevyys. Hänessä ei vähimmässäkään määrin ilmennyt oikullisia, arvaamattomia eikä eriskummallisia taipumuksia. Hän ei konsanaan toiminut oikukkaasti, päähänpistojen mukaan eikä hysteerisesti. Kaikessa opetustyössään ja kaikessa, mitä hän teki, yhdistyi aina erinomainen arvostelukyky oivalliseen sopivaisuudentajuun.
Ihmisen Poika oli aina ryhdikäs persoonallisuus. Jopa hänen vihollisensa tunsivat tervettä kunnioitusta häntä kohtaan. He pelkäsivät yksinpä hänen läsnäoloaankin. Jeesus oli peloton. Hän oli enemmän kuin täynnä jumalallista innostusta, mutta hänestä ei silti koskaan tullut fanaattista. Hän oli tunne-elämältään aktiivinen, muttei koskaan häilyväinen. Hänellä oli runsas mielikuvitus, mutta hän oli silti aina käytännöllinen. Hän kohtasi elämän realiteetit avoimesti, muttei hän koskaan ollut yksivakainen eikä proosallinen. Hän oli rohkea, muttei koskaan huimapäinen; varovainen, muttei koskaan pelkurimaisesti. Hän oli myötätuntoinen, muttei koskaan hempeilevä; ainutlaatuinen, muttei eriskummallinen. Hän oli hurskas, muttei hurskasteleva. Hän oli niin perin ryhdikäs siksi, että hän oli täydellisen eheä.
Jeesuksen omintakeisuus oli tukahduttamatonta. Perinteet eivät häntä sitoneet, eikä ahtaan sovinnaisuuden orjuus häntä rampauttanut. Hänen puheessaan kuului kiistaton vakuuttuneisuus ja hänen opetuksessaan tuntui ehdoton arvovalta. Mutta hänen ylivertainen omintakeisuutensa ei johtanut häntä ylenkatsomaan edeltäjiensä ja aikalaistensa opetuksiin sisältyneitä totuuden helmiä. Ja se, mikä hänen opetuksissaan oli omintakeisinta, oli rakkauden ja armon korostaminen pelon ja uhraamisen sijasta.
Jeesuksen elämännäkemys oli varsin laaja. Hän kehotti seuraajiaan saarnaamaan evankeliumia kaikille kansoille. Hän oli vapaa kaikesta ahdasmielisyydestä. Hänen myötätuntoinen sydämensä sulki sisäänsä koko ihmiskunnan, jopa universumin. Aina hänen kutsunsa kuului: ”Kuka ikinä haluaa, sallikaa hänen tulla.”
Jeesuksesta sanottiin totuudenmukaisesti: ”Hän luotti Jumalaan.” Ihmisenä ihmisten joukossa hän luotti mitä ylevimmin Isään, joka on taivaassa. Hän luotti Isäänsä niin kuin pieni lapsi luottaa maiseen vanhempaansa. Hänen uskonsa oli täydellistä, muttei koskaan mahtailevaa. Näyttäytyipä luonto ihmisen maanpäällistä hyvinvointia kohtaan miten julmana tai miten välinpitämättömänä hyvänsä, Jeesus ei koskaan uskossaan horjunut. Pettymys ei saanut hänestä otetta, eikä vaino häneen tehonnut. Ilmeinenkään epäonnistuminen ei häneen koskenut.
Hän rakasti ihmisiä veljinään, samalla kun hän tiedosti, miten nämä olivat synnynnäisten kykyjensä ja hankittujen ominaisuuksiensa puolesta erilaisia. ”Hän kulki ympäriinsä ja teki hyvää.”
Jeesus oli harvinaisen hyväntuulinen ihminen, muttei hän silti ollut mikään sokea eikä mieletön optimisti. Hänen alinomainen kehotuksensa kuului: ”Olkaa hyvällä mielin.” Hän pystyi säilyttämään tämän luottavaisen suhtautumisensa siksi, että hän horjumatta luotti Jumalaan ja järkähtämättä uskoi ihmiseen. Hän oli kaikkia ihmisiä kohtaan liikuttavan huomaavainen, sillä hän rakasti heitä ja uskoi heihin. Hän oli aina uskollinen vakaumuksilleen ja suurenmoisen luja omistautumisessaan Isän tahdon täyttämiselle.
Mestari oli aina antelias. Hän ei koskaan väsynyt sanomaan: ”On autuaampaa antaa kuin ottaa.” Hän sanoi: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Kaikessa rajattomassa anteliaisuudessaan hän ei kuitenkaan koskaan ollut tuhlaavainen eikä kohtuuton. Hän opetti, että pelastuksen saadaksesi sinun pitää uskoa. ”Sillä jokainen saa, joka etsii.”
Hän oli suorapuheinen, mutta aina hyväntahtoinen. Hän sanoi: ”Ellei näin olisi, olisin sen teille kertonut.” Hän oli avoin, mutta aina ystävällinen. Hän ei peitellyt rakkauttaan synnintekijää kohtaan eikä vihaansa syntiä kohtaan. Mutta kaikessa tässä hämmästyttävässä suoruudessaan hän oli erehtymättömän oikeudenmukainen.
Jeesus oli tasaisen hyväntuulinen siitä huolimatta, että hän toisinaan joi syvältäkin inhimillisen surun maljasta. Pelotta hän kohtasi olemassaolon realiteetit, mutta hän oli kuitenkin täynnä innostusta taivaan valtakunnan evankeliumia kohtaan. Mutta innostus oli aina hänen hallinnassaan; se ei koskaan hallinnut häntä. Hän oli varauksettoman omistautunut ”Isän asialle”. Tämä jumalallinen innostus pani hänen epähengelliset veljensä luulemaan, että hän oli järjiltään, mutta tilannetta seurannut universumi arvioi hänet tervejärkisyyden esikuvaksi ja malliksi siitä, miten kuolevainen voi korkeimmalla mahdollisella tavalla omistautua hengellisen elämäntavan korkeiden vaatimusten täyttämiseen. Ja hänen hallittu innostuksensa oli tarttuvaa; hänen kumppaninsa olivat pakotettuja jakamaan hänen jumalallisen optimisminsa.
Tämä Galilean mies ei ollut surujen mies, vaan hän oli iloinen sielu. Vähän väliä hän sanoi: ”Riemuitkaa ja olkaa ylen määrin iloisia.” Mutta kun velvollisuus vaati, hän oli valmis kulkemaan rohkeasti ”kuoleman varjon laakson” läpi. Hän oli iloinen, mutta samalla nöyrä.
Hänen rohkeudelleen veti vertoja vain hänen kärsivällisyytensä. Kun häntä painostettiin ennenaikaiseen toimintaan, hänellä oli tapana vastata vain: ”Hetkeni ei ole vielä tullut.” Hänellä ei koskaan ollut kiire, hänen tyyneytensä oli suurenmoista. Mutta hän tunsi useinkin suuttumusta pahaa kohtaan, suvaitsemattomuutta syntiä kohtaan. Usein sattui, että jokin asia sai hänet vastustamaan lujasti sellaista, mikä oli vahingollista hänen maan päällä elävien lastensa hyvinvoinnille. Mutta hänen suuttumuksensa syntiä kohtaan ei koskaan johtanut vihaan syntistä kohtaan.
Hänen rohkeutensa oli suurenmoista, mutta hän ei milloinkaan ollut tyhmänrohkea. Hänen tunnussanansa oli: ”Älkää pelätkö.” Hänen urheutensa oli jaloa ja hänen rohkeutensa usein sankarillista. Mutta hänen rohkeutensa liittyi arvostelukykyyn, ja sitä hallitsi järki. Se oli luottamuksesta syntynyttä rohkeutta, ei sokeasta itsevarmuudesta syntyvää uhkarohkeutta. Hän oli kiistattoman rohkea, muttei koskaan röyhkeän uskalias.
Mestari oli esikuva pyhänäpitämisestä. Jo hänen nuoruudenaikainen rukouksensa alkoi sanoilla ”Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon sinun nimesi.” Hän kunnioitti lähimmäistensä harjoittamaa erheellistäkin palvontaa. Mutta tämä ei estänyt häntä käymästä hyökkäykseen uskonnollisia perinnäistapoja vastaan eikä hyökkäämästä ihmisperäiseen uskoon sisältyvien virheiden kimppuun. Hän piti kunniassa aitoa pyhyyttä, ja silti hän voi aiheellisesti vedota lähimmäisiinsä ja sanoa: ”Kuka teidän joukostanne tuomitsee minut synnistä?”
Jeesus oli suuri siksi, että hän oli hyvä, ja silti hän seurusteli pikkulasten kanssa. Hän oli henkilökohtaisessa elämässään lempeä ja vaatimaton, ja kuitenkin hän oli universumin täydelliseksi tullut ihminen. Hänen työtoverinsa kutsuivat häntä kehotuksetta Mestariksi.
Jeesus oli täydellisen ehjä ihmispersoonallisuus. Ja tänäkin päivänä—aivan kuten aikanaan Galileassa—jatkuu hänen työnsä kuolevaiskokemuksen yhdistämiseksi ja inhimillisten pyrkimysten yhteensovittamiseksi. Hän eheyttää elämän, jalontaa luonteen ja yksinkertaistaa kokemuksen. Hän astuu ihmisen mieleen sitä kohottaakseen, sen muuntaakseen ja kirkastaakseen. On kirjaimellisesti totta, kun sanotaan: ”Jos jollakulla on sisimmässään Kristus Jeesus, hän on uusi luomus; vanha on katoamassa; katso, kaikki tulee uudeksi.”
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]
Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.