Kehitysuskonnot ja ilmoitususkonnot saattavat metodiensa puolesta erota toisistaan merkittävästi, mutta vaikuttimien kohdalla vallitsee suuri yhtäläisyys. Uskonto ei ole mikään elämän erityisfunktio, vaan se on paremminkin elämäntapa. Aito uskonto on varauksetonta omistautumista jollekin sellaiselle todellisuuteen kuuluvalle asialle, jolla uskova arvioi olevan korkeinta arvoa hänelle itselleen ja koko ihmiskunnalle. Ja kaikkien uskontojen merkittävimmät tunnusmerkit ovat: kyselemätön uskollisuus ja varaukseton omistautuminen korkeimmille arvoille. Tällainen uskonnollinen omistautuminen korkeimmille arvoille näkyy uskonnottomana pidetyn äidin suhtautumisessa lapseensa samoin kuin ei-uskovien kiihkeässä uskollisuudessa jotakin omaksumaansa asiaa kohtaan.
Uskonnonharjoittajan omaksuma korkein arvo saattaa olla ala-arvoinen tai jopa valheellinen, mutta se on siitä huolimatta uskonnollinen. Uskonto on aitoa täsmälleen siihen määrään saakka kuin korkeimpana pidetty arvo todellakin on aitoa hengellistä arvoa omaava kosminen realiteetti.
Merkkeinä siitä, että ihminen reagoi uskonnolliseen herätteeseen, ovat jalouden ja suuruuden ominaispiirteet. Vilpitön uskonnonharjoittaja on tietoinen siitä, että hän on universumin kansalainen, ja hän on selvillä yhteyden saamisesta ihmisen yläpuolella olevan voiman lähteisiin. Häntä sykähdyttää ja hänelle antaa tarmoa vakuutus siitä, että hän kuuluu Jumalan poikien verrattomaan ja aateloituun veljeskuntaan. Tietoisuutta oman minuutensa arvosta on laajentanut korkeimpien universumitavoitteiden—korkeimpien päämäärien—etsimiseen kannustava yllyke.
Minuus on antautunut sellaiseen kaiken kattavan ja kiinnostusta herättävän motivoinnin ohjailuun, joka pakottaa suurempaan itsekuriin, vähentää tunne-elämän ristiriitaisuutta ja tekee kuolevaisen elämästä todella elämisen arvoista. Alakuloiseksi tekevä inhimillisten rajoittuneisuuksien tunnustaminen vaihtuu luonnolliseksi tietoisuudeksi kuolevaisille ominaisista puutteista, mihin liittyy moraalinen päättäväisyys ja hengellinen pyrkimys saavuttaa universumin ja superuniversumin korkeimmat päämäärät. Ja kärsivällisyyden, pitkämielisyyden, mielenlujuuden ja suvaitsevaisuuden enentyminen on aina luonteenomaista tälle voimaperäiselle pyrkimykselle kuolevaisen yläpuolella olevien ihanteiden saavuttamiseen.
Mutta todellinen uskonto on elävää rakkautta, palvelevaa elämää. Uskonnonharjoittajan irtautuminen paljosta sellaisesta, mikä on pelkästään ajallista ja joutavaa, ei johda koskaan sosiaaliseen eristäytymiseen eikä sen tulisi hävittää huumorintajuakaan. Mitään ei aito uskonto inhimillisestä olemassaolosta ota pois, mutta elämään kaikkinensa se kylläkin tuo uusia merkityksiä. Se kehittää uudenlaista innostusta, intoa ja rohkeutta. Se saattaa jopa synnyttää ristiretkeläishenkeä, mikä on enemmän kuin vaarallista, elleivät sitä valvo hengellinen ymmärrys ja lojaali omistautuminen inhimillisistä lojaalisuudentunteista johtuville sosiaalisille velvollisuuksille.
Eräs suurinta hämmästystä herättävistä uskonnollisen elämäntavan tunnusmerkeistä on tuntemamme dynaaminen ja ylevä rauha, se rauha, joka käy kaiken inhimillisen ymmärryksen yli, se kosminen tasapainoisuus, joka osoittaa kaiken epäilyn ja kuohunnan olevan poissa. Tällaiset hengellisen tasapainoisuuden tasot ovat pettymyksen tavoittamattomissa. Tämänkaltaiset uskonnonharjoittajat ovat kuin apostoli Paavali, joka sanoi: ”Olen vakuuttunut siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä ruhtinaskunnat, eivät vallat, eivät mitkään, jotka nyt ovat tai vasta tulevat, ei korkeus, ei syvyys eikä mikään muukaan kykene meitä Jumalan rakkaudesta erottamaan.”
Turvallisuudentunne, johon liittyy tajuisuus voitolle pääsevästä autuudesta, asustaa sellaisen uskonharjoittajan tietoisuudessa, joka on tajunnut Korkeimman todellisuuden ja joka tavoittelee Perimmäisen määränpäätä.
Kaikkea tätä on myös kehitysperäinen uskonto lojaalisuuden ja suuruuden osalta, sillä se on aito kokemus. Mutta ilmoitususkonto on sekä verratonta että aitoa. Laajentunutta hengellistä näkemystä edustavat uudet lojaalisuussuhteet luovat uusia rakkauden ja omistautumisen tasoja, uusia palvelun ja lähimmäisyyden tasoja; ja koko tämä avartunut sosiaalinen suhtautumistapa saa aikaan laajemman tietoisuuden Jumalan Isyydestä ja ihmisen veljeydestä.
Tunnusomainen ero toisaalta kehitykseen ja toisaalta ilmoitukseen perustuvan uskonnon välillä on se uusi jumalallista viisautta edustava ominaispiirre, joka lisätään puhtaasti kokemusperäiseen ihmisviisauteen. Mutta juuri ihmisperäisistä uskonnoista saatu ja niiden piirissä karttunut kokemus kehittää kyvyn vastaanottaa myöhemmin, kerta kerralta yhä runsaampina lahjoina annettavaa jumalallista viisautta ja kosmista ymmärrystä.