Uskonto ei ole menetelmä, jolla päästään paikalleen pysähtyneeseen ja autuaaseen mielenrauhaan, vaan se on heräte, joka panee asianomaisen valjastamaan sielunsa dynaamiseen palveluun. Se on koko minuuden pestautumista uskolliseen rakastavan Jumalan palvelukseen ja ihmisen palvelemiseen. Uskonto maksaa minkä tahansa hinnan, joka on välttämätön korkeimman päämäärän, ikuisen palkinnon, saavuttamiseksi. Uskonnollisessa lojaalisuudessa on jotakin sellaista pyhittyneisyyden täysimääräisyyttä, joka on suurenmoisen ylevää. Ja nämä uskollisuudentunteet ovat sosiaalisesti tehokkaita ja hengellisesti edistäviä.
Sanasta ’Jumala’ tulee uskonnonharjoittajalle symboli, joka merkitsee pääsyä yhä lähemmäksi korkeinta todellisuutta ja jumalallisen arvon tiedostamista. Sitä, mikä on hyvä ja mikä on paha, ei määrää se, mistä ihminen pitää tai on pitämättä. Moraaliset arvot eivät verso toiveiden täyttymisestä eivät liioin emotionaalisesta turhautumisesta.
Arvoja pohdiskellessanne teidän on erotettava toisistaan se, mikä on arvo, ja se, millä on arvoa. Teidän on tiedostettava se suhde, joka vallitsee yhtäältä mielihyvää tuottavien toimintojen ja toisaalta niiden mielekkään integroitumisen ja niiden yhä laajemman todeksitulemisen välillä yhä korkeammalle yltävillä inhimillisen kokemuksen tasoilla.
Merkitys on jotakin, jonka kokemus lisää arvoon; se on arvottavaa tietoisuutta arvoista. Erillinen ja puhtaasti itsekäs nautinto saattaa merkitä tosiasiallista merkitysten arvon alennusta, tarkoituksetonta nautiskelua, joka jo alkaa lähestyä suhteellista pahaa. Arvot ovat kokemuspohjaisia, kun realiteetit ovat merkityksellisiä ja mentaalisesti assosioituja, eli kun mieli tiedostaa ja arvottaa nämä suhteet.
Arvot eivät voi koskaan olla staattisia; todellisuus merkitsee muuttumista, kasvamista. Muuttuminen, josta puuttuu kasvu, merkityksen laajeneminen ja arvon korottuminen, on arvotonta—se on potentiaalista pahaa. Mitä suurempaa kosmisen sovittautumisen laadukkuutta jokin kokemus ilmentää, sitä enemmän merkitystä siihen sisältyy. Arvot eivät ole käsitteellisiä harhoja, vaan ne ovat todellisia, mutta ne ovat aina riippuvaisia suhteiden tosiasiasta. Arvot ovat aina sekä aktuaalisia että potentiaalisia—eivät sitä, mikä oli, vaan sitä, mikä on ja on oleva.
Aktuaalien ja potentiaalien yhdistyminen on samaa kuin kasvu, kokemuksellista arvojen todellistumista. Mutta kasvu ei ole pelkkää edistymistä. Edistyminen on aina merkityksellistä, mutta ilman kasvua se on verrattain arvotonta. Ihmiselämän korkein arvo koostuu arvojen kasvusta, edistymisestä merkityksissä sekä näiden molempien kokemusten kosmisen keskinäisriippuvuuden oivaltamisesta. Ja tällainen kokemus on yhtä kuin jumalatietoisuus. Vaikkei tällainen kuolevainen yliluonnollinen olekaan, hänestä on kuitenkin tosiasiallisesti tulossa yli-inhimillinen; kuolematon sielu on kehkeytymässä.
Ihminen ei voi aiheuttaa kasvua, mutta hän voi tarjota sille suotuisat olosuhteet. Kasvu on aina tiedostamatonta, olipa se fyysistä, älyllistä tai hengellistä. Rakkaus siis kasvaa. Sitä ei voi luoda, valmistaa tai ostaa, vaan sen pitää kasvaa. Evoluutio on kosminen kasvumenetelmä. Sosiaalista kasvua ei voi saada aikaan lainsäädännöllä, eikä moraalista kasvua ole aikaansaatavissa hallintoa parantamalla. Ihminen voi valmistaa koneen, mutta sen todellinen arvo pitää juontaa ihmisen kulttuurista ja henkilökohtaisesta arvostuksesta. Ainoa ihmisen antama panos kasvun hyväksi on hänen persoonallisuuteensa sisältyvien kaikkien kykyjen liikkeellepano—elävä usko.