Vaikka uskonto on pelkästään henkilökohtainen hengellinen kokemus—Jumalan tuntemista Isäksi—, tämän kokemuksen luonnollinen seuraus—ihmisen tunteminen veljeksi—edellyttää, että minuus määrittelee suhteensa muihin minuuksiin, ja tällöin mukaan tulee uskonnollisen elämän sosiaalinen eli ryhmäaspekti. Uskonto on ensiksi sisäistä eli henkilökohtaista sovittautumista, ja sitten siitä tulee sosiaaliseen palveluun eli ryhmäasennoitumiseen liittyvä kysymys. Se seikka, että ihmisellä on taipumus laumanmuodostukseen, johtaa pakostakin uskonnollisten ryhmien ilmaantumiseen. Miten näiden uskonnollisten ryhmien käy, riippuu hyvin paljon siitä, että niitä johdetaan järkevästi. Uskonnollinen ryhmä ei alkukantaisessa yhteisössä aina suurestikaan eroa taloudellisista tai poliittisista ryhmistä. Uskonto on aina ollut moraalinen säilyttäjä ja yhteiskunnan vakauttaja. Ja monien nykyajan sosialistien ja humanistien päinvastaisista opetuksista huolimatta tämä pitää edelleenkin paikkansa.
Pidä aina mielessäsi, että todellinen uskonto on sitä, että tunnet Jumalan Isäksesi ja ihmisen veljeksesi. Uskonto ei ole orjamaista uskomista rangaistusuhkauksiin tai maagisiin lupauksiin tulevista mystisistä palkinnoista.
Jeesuksen uskonto on dynaamisin ihmisrotua milloinkaan aktivoinut voima. Jeesus murskasi perinteet, hävitti dogmit ja kutsui ihmiskuntaa nousemaan ajallisuudessa ja ikuisuudessa korkeimpien ihanteidensa tasalle—olemaan täydellinen, niin kuin taivaallinen Isä on täydellinen.
Uskonnolla ei juurikaan ole toimintamahdollisuutta, ennen kuin uskonnollinen ryhmä erottautuu kaikista muista ryhmistä—ennen kuin tapahtuu sosiaalinen yhdistyminen taivaan valtakunnan hengellisen jäsenyyden omaavien kesken.
Oppi ihmisen läpikotaisesta turmeltuneisuudesta hävitti suurelta osin uskonnon omaaman potentiaalin sellaisten seurausilmiöiden tuottamiseen, jotka ovat luonteeltaan kohottavia ja joilla on inspiroivaa arvoa. Julistaessaan kaikkien ihmisten olevan Jumalan lapsia Jeesus koetti palauttaa ihmiselle hänen omanarvontuntonsa.
Jokainen uskonnollinen käsitys, joka kykenee uskovan hengellistämiseen, tulee ehdottomasti saamaan aikaan voimallisia seuraamuksia tällaisen uskonnonharjoittajan sosiaalisessa elämässä. Uskonnollinen kokemus tuottaa tämän hengen johdatuksessa olevan kuolevaisen jokapäiväisessä elämässä vääjäämättä ”hengen hedelmiä”.
Yhtä varmasti kuin ihmiset kertovat toisilleen uskonnollisista käsityksistään, aivan yhtä varmasti he luovat jonkinlaisen uskonnollisen ryhmän, joka lopulta päätyy luomaan yhteisiä tavoitteita. Uskonnonharjoittajat kokoontuvat jonakin päivänä yhteen ja ryhtyvät aktuaalisesti yhteistyöhön pikemminkin ihanteiden ja tarkoitusperien yhtenäisyyden pohjalta kuin koettamalla saada aikaan yhteistyötä psykologisten mielipiteiden ja teologisten uskomusten pohjalta. Päämäärien, mieluummin kuin uskonkappaleiden, tulisi yhdistää uskonnonharjoittajia. Koska aidossa uskonnossa on kysymys henkilökohtaisesta hengellisestä kokemuksesta, on väistämätöntä, että jokaisella yksittäisellä uskonnonharjoittajalla on oma ja henkilökohtainen tulkintansa siitä, miten hän tämän hengellisen kokemuksen käsittää. Annettakoon sanan ”usko” merkitä mieluumminkin yksilön suhdetta Jumalaan kuin sellaista opillista sanamuotoa, jonka jokin kuolevaisryhmä on kyennyt sopimaan yhteiseksi uskonnolliseksi kannanmäärityksekseen. ”Onko sinussa uskoa? Pidä se silloin omanasi.”
Että uskossa on kysymys vain ihanteellisten arvojen tajuamisesta, sen osoittaa Uuden testamentin antama määritelmä, joka sanoo, että usko on toivottujen asioiden substanssi ja todiste asioista, joita ei nähdä.
Alkukantainen ihminen ei juurikaan vaivautunut pukemaan uskonnollisia vakaumuksiaan sanoiksi. Hänen uskontonsa puhkesi pikemmin tanssiksi kuin ajatuksiksi. Nykyajan ihmiset ovat pusertaneet ajatuksistaan esille monet uskonnäkemykset ja luoneet monet uskonnollisen uskon koetinkivet. Tulevien aikojen uskonharjoittajain on elämällä elettävä uskonsa, heidän on omistauduttava ihmisten välisen veljeyden edellyttämään varauksettomaan palvelemiseen. Ihmisen olisi korkea aika omata sellainen uskonnollinen kokemus, joka olisi niin omakohtainen ja niin ylevä, että sen voisi käsittää ja ilmaista vain ”tuntein, jotka ovat liian syvällä sanoin kuvattaviksi.”
Jeesus ei edellyttänyt seuraajiltaan, että nämä määräajoin kokoontuisivat lausumaan kaavan mukaisia sanoja, jotka tuovat julki heidän yhteiset uskonkäsityksensä. Hän määräsi vain, että heidän tulisi kokoontua yhteen tosiasiallisesti tekemään jotakin: osallistumaan yhteiselle illalliselle hänen Urantialla elämänsä lahjoittautumisvaiheen muistoksi.
Minkä erehdyksen kristityt tekevätkään, kun he esittävät Kristuksen korkeimmaksi hengellisen johtajuuden ihanteeksi ja julkeavat samalla vaatia jumalatietoisia miehiä ja naisia hylkäämään niiden jumalaatuntevien ihmisten historiallisen johtajuuden, jotka menneiden aikojen kuluessa ovat myötävaikuttaneet heidän yksittäisen kansakuntansa tai rotunsa valaistumiseen.