Aito uskonto tekee uskonnonharjoittajasta sosiaalista hyvää säteilevän, ja se luo näkemyksiä siitä, mitä on ihmisten välinen toveruus. Mutta uskonnollisten ryhmien muodollistuminen hävittää monesti juuri ne arvot, joiden edistämiseksi ryhmä alun perin organisoitiin. Ihmisten välinen ystävyys ja jumalallinen uskonto hyödyttävät toisiaan, ja ne ovat tavattoman valaisevia, jos kummankin suhteen tapahtuva kasvu on yhtäläistä ja sopusointuista. Uskonto antaa uutta merkitystä kaikille ryhmämuodostumille: perheille, kouluille ja kerhoille. Leikkiin se tuo uusia arvoja ja se jalostaa kaikkea todellista huumoria.
Hengellinen ymmärrys saa aikaan muutoksia yhteiskunnan johtamistavassa; uskonto estää kaikkia kollektiivisia liikkeitä menettämästä näköpiiristään todellisia tarkoitusperiään. Uskonto on lasten ohella perhe-elämän suuri yhdistäjä edellyttäen, että se on elävää ja kasvavaa uskoa. Ilman lapsia ei voi olla mitään perhe-elämää; sitä on toki mahdollista elää uskonnottakin, mutta sellainen vamma tekee tämän ihmisten välisen intiimin liiton vaikeudet moninkertaisiksi. Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä kärsii omakohtaisen uskonnollisen kokemisen jälkeen eniten juuri perhe-elämä siitä rappeutumisesta, jonka aiheuttaa siirtyminen vanhoista uskonnollisista kuuliaisuussuhteista kehkeytymässä oleviin uusiin merkityksiin ja arvoihin.
Aito uskonto on mielekäs tapa elää dynaamisesti oltaessa kasvokkain jokapäiväisen elämän arkisten realiteettien kanssa. Mutta jos uskonnon halutaan antavan virikkeitä yksilölliselle luonteen kehitykselle ja lisäävän persoonallisuuden eheytymistä, sitä ei pidä standardisoida. Mikäli sen on määrä antaa virikkeitä kokemuksen arvioimiselle ja toimia arvohoukuttimena, sitä ei saa kaavamaistaa. Mikäli uskonnon on määrä edistää korkeimpia kuuliaisuussuhteita, sitä ei pidä muodollistaa.
Liittyypä sivilisaation sosiaaliseen ja taloudelliseen kasvuun millaisia mullistuksia hyvänsä, niin uskonto on aitoa ja arvokasta, jos se vaalii yksilössä kokemusta, jossa vallitsee totuuden, kauneuden ja hyvyyden yksinvalta, sillä sellainen on aito hengellinen käsitys korkeimmasta todellisuudesta. Ja rakkauden ja palvonnan kautta tästä tulee mielekästä, koska kysymyksessä on lähimmäisen suhde ihmiseen ja pojan suhde Jumalaan.
Loppujen lopuksi pikemminkin se, mitä ihminen uskoo, kuin se, mitä hän tietää, määrää käyttäytymisen ja hallitsee henkilökohtaisia tekoja. Pelkällä tosiasiatiedolla on hyvin vähän vaikutusta keskitason ihmiseen, ellei siitä tule emotionaalisesti aktivoitua. Mutta uskonnon aktivoiva vaikutus menee tunne-elämän tuolle puolen, sillä se yhdistää ihmisen koko kokemuksen transsendentaalisilla tasoilla sillä yhteydellä, joka sillä on kuolevaisen elämään sisältyviin hengellisiin energioihin, ja sillä, että se vapauttaa nämä energiat.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan psykologisesti epävakaisina aikoina, keskellä tieteen aikakauden pyörremyrskyn kaltaisten siirtymävaiheiden aiheuttamia taloudellisia mullistuksia, moraalin akanvirtoja ja sosiologisia ristiaallokoita ovat tuhannet ja taas tuhannet miehet ja naiset joutuneet hämmennyksiin, niin kuin ihminen vain voi joutua. He ovat huolestuneita, levottomia, pelokkaita ja epävarmoja, eivätkä he osaa asettua aloilleen. Enemmän kuin koskaan ennen maailman historiassa he tarvitsevat terveen uskonnon suomaa lohdutusta ja tasapainottavaa vaikutusta. Ennennäkemättömistä tieteellisistä saavutuksista ja mekaanisesta kehityksestä huolimatta vallalla on hengellinen pysähtyneisyys ja filosofinen kaaos.
Mitään vaaraa ei kätkeydy siihen, että uskonto muuttuu yhä enemmän yksityisasiaksi, henkilökohtaiseksi kokemukseksi, niin kauan kuin uskonto ei menetä epäitsekkääseen ja rakastavaan sosiaaliseen palveluun kannustavaa vaikutustaan. Uskonto on kärsinyt monista siihen vaikuttaneista toissijaisista tekijöistä: kulttuurien äkillisestä toisiinsa sulautumisesta, uskonkäsitysten keskinäisestä sekoittumisesta, kirkollisen arvovallan vähenemisestä ja kaupungistumisen ja koneellistumisen myötä seuranneesta perhe-elämän muuttumisesta.
Ihmiseen kohdistuva suurin hengellinen uhkatekijä sisältyy edistymisen osittaisuuteen, keskeneräisen kasvun muodostamaan vaaratilanteeseen, joka aiheutuu siitä, että hylätään pelkoon perustuvat kehityksenvaraiset uskonnot ilman, että samalla välittömästi tartutaan rakkauteen perustuvaan ilmoitususkontoon. Nykyajan tiede, erityisesti psykologia, on heikentänyt vain niitä uskontoja, jotka ovat suuressa määrin pelosta, taikauskosta ja tunne-elämästä riippuvaisia.
Siirtymävaiheen seuralaisena on aina hämmennys, eikä uskonnon maailmassa tule olemaan paljonkaan levollisuutta, ennen kuin taistelu kolmen kilpailevan uskonnonfilosofian välillä on päättynyt. Ja nämä filosofiat ovat:
1. Monien uskontojen spiritistinen usko (kaitselmuksenomaiseen Jumaluuteen).
2. Monien filosofioiden humanistinen ja idealistinen usko.
3. Monien tieteiden mekanistiset ja naturalistiset käsitykset.
Ja nämä kolme osittaista tapaa lähestyä kosmoksessa vallitsevaa todellisuutta on lopulta saatettava sopusointuun sellaisen uskonnon, filosofian ja kosmologian ilmoituksenomaisella esittämisellä, joka piirtää kuvan siitä, että hengen, mielen ja energian kolmiyhteinen olemassaolo kumpuaa Paratiisin-Kolminaisuudesta ja saavuttaa ajallis-avaruudellisen yhdistymisen Korkeimman Jumaluudessa.