Institutionaalinen uskonto ei kykene tarjoamaan innoitusta eikä toimimaan johtajana tässä lähestyvässä maailmanlaajuisessa yhteiskunnan uudistamistyössä ja talouden uudelleenjärjestämisessä, sillä siitä on valitettavasti tullut enemmän tai vähemmän elimellinen osa sitä yhteiskuntajärjestystä ja talousjärjestelmää, jonka kohtalona on joutua uudistamistyön kohteeksi. Vain omakohtaiseen hengelliseen kokemukseen perustuva todellinen uskonto voi sivilisaation nykyisessä kriisissä toimia hyödyllisesti ja luovasti.
Institutionaalinen uskonto on nyt juuttunut noidankehän kuolleeseen pisteeseen. Se ei voi uudistaa yhteiskuntaa uudistamatta ensin itseään; ja kun se näinkin suuressa määrin on vakiintuneen järjestelmän erottamaton osa, se ei voi uudistaa itseään, ennen kuin yhteiskuntaa on radikaalisti uudistettu.
Uskonnonharjoittajien on toimittava yhteiskunnassa, elinkeinoelämässä ja politiikassa yksilöinä, ei ryhminä, puolueina eikä instituutioina. Uskonnollisesta ryhmästä, joka ottaa asiakseen toimia muussa kuin uskonnonharjoittamisen tarkoituksessa, tulee oitis poliittinen puolue, talousjärjestö tai sosiaalinen instituutio. Uskonnollisen kollektivismin tulee rajoittaa ponnistelunsa vain uskonnollisten asioiden edistämiseen.
Uskonnonharjoittajat eivät yhteiskunnallisen uudistustoiminnan asettamissa tehtävissä ole sen suuriarvoisempia kuin ei-uskovatkaan, paitsi siinä, että heidän uskontonsa on antanut heille laajempaa kosmista kaukokatseisuutta ja varustanut heidät sillä verrattomalla sosiaalisella viisaudella, joka syntyy vilpittömästä halusta rakastaa Jumalaa yli kaiken ja rakastaa jokaista ihmistä taivaan valtakuntaan kuuluvana veljenään. Ihanteellinen yhteiskuntajärjestys on sellainen, jonka vallitessa jokainen ihminen rakastaa lähimmäistään niin kuin hän rakastaa itseään.
Institutionaalistunut kirkko on menneisyydessä ehkä näyttänyt palvelevan yhteiskuntaa luomalla sädekehän vakiintuneiden poliittisten ja talousjärjestelmien ympärille, mutta mikäli se haluaa olemassaolonsa jatkuvan, sen on tällainen toiminta kiireesti lopetettava. Kirkon ainoa oikea asenne on opettaa väkivallattomuutta, opettaa oppia rauhanomaisesta evoluutiosta väkivaltaisen revoluution sijasta—rauhaa maan päällä ja hyvää tahtoa kaikkien ihmisten kesken.
Nykyajan uskonto kokee vaikeaksi korjata suhtautumistaan nopeasti tapahtuviin yhteiskunnallisiin muutoksiin vain siksi, että se ei ole estänyt itseään muuttumasta näin suuresti perinteiden sitomaksi, dogmatisoituneeksi ja laitostuneeksi. Elävään kokemukseen perustuvalla uskonnolla ei ole mitään vaikeuksia pysyä kaikkien näiden yhteiskunnallisten kehitysilmiöiden ja taloudellisten mullistusten edellä. Näiden muutosten keskellä se toimii aina moraalisena vakauttajana, sosiaalisena oppaana ja hengellisenä luotsina. Aito uskonto siirtää yhdeltä aikakaudelta toiselle kaiken säilyttämisen arvoisen kulttuurin ja viisauden, joka syntyy siitä kokemuksesta, että tuntee Jumalaa ja pyrkii olemaan hänen kaltaisensa.