Ennen mysteerikulttien ja kristinuskon saapumista ei omakohtainen uskonto itsenäisen instituution ominaisuudessa sanottavastikaan kehittynyt Pohjois-Afrikan ja Euroopan sivistyneissä maissa. Uskonto oli enemmänkin perheen tai kaupunkivaltion asia, poliittinen tai valtakunnallinen asia. Helleenikreikkalaiset eivät koskaan kehittäneet keskitettyä palvontajärjestelmää, vaan rituaali oli paikallinen. Heillä ei ollut papistoa eikä ”pyhää kirjaa”. Aivan kuten puuttui roomalaisilta, heidänkin uskonnollisista instituutioistaan puuttui vahva pakottava voima korkeampien moraalisten ja hengellisten arvojen säilyttämiseksi. Vaikka onkin totta, että uskonnon institutionalisoituminen on tavallisesti vähentänyt sen hengellisyyttä, on tosiasia kuitenkin myös se, ettei yksikään uskonto tähän mennessä ole onnistunut säilymään ilman jonkinasteisen—suuremman tai pienemmän—laitosmaisen organisaation apua.
Länsimainen uskonto riutui tällä tavoin aina skeptikkojen, kyynikkojen, epikurolaisten ja stoalaisten aikoihin asti. Mutta kaikkein tärkeintä on, että sen heikkeneminen päättyi vasta aikana, jolloin käytiin suuri voimainmittelö mitralaisuuden ja Paavalin kehittämän uuden uskonnon, kristinuskon, välillä.
Kolmannella Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla mitralaiset ja kristilliset kirkot olivat sekä ulkonäöltään että rituaalinsa luonteen puolesta varsin samankaltaisia. Tällaiset palvontapaikat sijaitsivat useimmiten maan alla, ja kummankin uskonnon palvontapaikoissa oli alttareita, ja näiden taustat kuvasivat eri tavoin sen vapahtajan kärsimyksiä, joka oli tuonut synnin kiroamalle ihmisrodulle pelastuksen.
Mitranpalvojilla oli aina temppeliin astuessaan ollut tapana kastaa sormensa pyhään veteen. Ja koska joillakin seuduin oli paljon ihmisiä, jotka kuuluivat samanaikaisesti kumpaankin uskontoon, he toivat tämän tavan mukanaan useimpiin kristillisiin kirkkoihin Rooman lähiympäristössä. Kumpikin uskonto käytti kastetta ja nautti leivästä ja viinistä koostuvan sakramentin. Ainoa suuri eroavaisuus mitralaisuuden ja kristinuskon välillä—ellei Mitran ja Jeesuksen luonteen välistä eroa oteta lukuun—oli se, että toinen rohkaisi militarismia, kun sen sijaan toinen oli äärimmäisen rauhanomainen. Mitralaisuuden suvaitsevaisuus muita uskontoja (paitsi myöhempää kristinuskoa) kohtaan johti lopulta sen hajoamiseen. Mutta ratkaiseva tekijä näiden kahden välisessä kamppailussa oli naisten pääsy kristillisen uskonyhteisön täyteen jäsenyyteen.
Viimein kävi niin, että nimellinen kristillinen usko oli vallitsevana länsimaissa. Kreikan filosofiasta saatiin eettisen arvon käsitykset, mitralaisuus antoi palvontamenojen rituaalin, ja itse kristinusko menetelmän moraalisten ja sosiaalisten arvojen säilyttämiseksi.