Kun latinalaiset olivat kehityksessään ohittaneet varhaisemmat uskonnolliset palvontamuotonsa eli perhejumalien palvonnan ja siirtyneet heimokohtaiseen sodanjumalan, Marsin, kunnioittamiseen, oli luonnollista, että heidän myöhempi uskontonsa muistutti enemmänkin poliittista seremoniaa kuin kreikkalaisten ja brahmalaisten älyllisiä oppirakennelmia tai useiden muiden kansojen hengellisempiä uskontoja.
Silloin kun kuudennella Kristusta edeltävällä vuosisadalla oli meneillään Melkisedekin evankeliumin suuri monoteistinen renessanssi, tunkeutui perin harva Saalemin lähetyssaarnaaja Italiaan asti, eivätkä ne, jotka sinne saapuivat, kyenneet voittamaan nopeasti levinneen etruskilaisen papiston ja sen jumalten tähtikaartin ja temppeleiden vaikutusta, mikä kaikki sitten järjestyi Rooman valtiouskonnoksi. Näiden latinalaisheimojen uskonto ei ollut kreikkalaisen uskonnon tavoin merkityksetöntä ja turmeltunutta, mutta ei se myöskään ollut ankaraa ja tyrannimaista kuten heprealaisten uskonto. Enimmältään se oli pelkkien muodollisuuksien, lupausten ja tabujen noudattamista.
Kreikkalaisten kulttuuriainesten maahantuonnilla oli suuri vaikutus Rooman uskontoon. Useimmat olymposlaiset jumalat tuotiin lopulta siirrännäisinä Roomaan ja liitettiin latinalaiseen jumalaperheeseen. Kreikkalaiset palvoivat ammoiset ajat kotilieden tulta—Hestia oli kotilieden neitsytjumalatar; Vesta oli roomalainen kodin jumalatar. Zeuksesta tuli Jupiter, Afroditesta Venus, ja niin edelleen kaikki Olympoksen monet jumaluudet läpikäyden.
Roomalaisnuorukaisten uskonnollinen vihkimys oli tilaisuus, jossa heidät juhlallisesti vihittiin valtion palvelukseen. Valat ja kansalaisoikeuksien myöntäminen olivat todellisuudessa uskonnollisia seremonioita. Latinalaiset kansanheimot ylläpitivät temppeleitä, alttareita ja pyhäkköjä, ja kriisitilanteissa niillä oli tapana kysyä neuvoa oraakkeleilta. Ne panivat talteen sankarien ja myöhemmin kristillisten pyhimysten luut.
Tämä muodollinen ja tunteisiin vetoamaton näennäisuskonnollisen isänmaallisuuden muoto oli tuomittu luhistumaan, aivan kuten kreikkalaisten tavattoman älyllinen ja taiteellinen palvontamuoto oli sortunut mysteerikulttien harjoittaman kiihkeän ja syvästi tunnepitoisen palvonnan edessä. Suurin näistä tuhoisista kulteista oli Jumalan Äiti -lahkon mysteeriuskonto. Lahkon pääpaikka oli noina aikoina täsmälleen nykyisen Pyhän Pietarin kirkon paikalla Roomassa.
Kehkeytyvä Rooman valtio teki poliittisia valloituksia, mutta Rooman valloittivat puolestaan Egyptin, Kreikan ja Levantin kultit, rituaalit, mysteerit ja jumalakäsitykset. Näiden muualta tuotujen kulttien kukoistus jatkui koko Rooman valtion piirissä aina Augustuksen aikoihin asti. Puhtaasti poliittiset ja yhteiskunnalliset seikat vaikuttiminaan Augustus teki sankarillisen ja jonkin verran menestystäkin saavuttaneen yrityksen mysteerien hävittämiseksi ja aikaisemman, poliittisen uskonnon elvyttämiseksi.
Muuan valtiouskonnon pappi kertoi Augustukselle aikaisemmista Saalemin opettajien yrityksistä levittää oppia yhdestä Jumalasta, lopullisesta Jumaluudesta, joka hallitsi kaikkia yliluonnollisia olentoja. Ja tämä idea sai niin lujan otteen keisarista, että hän rakennutti monia temppeleitä, varusti ne yltäkylläisesti kauniilla kuvapatsailla, järjesteli uudelleen valtion pappiskunnan, saattoi taas voimaan valtiouskonnon, nimitti itsensä kaikkien temppeleiden virkaahoitavaksi ylipapiksi eikä hän, keisari kun oli, empinyt julistaa itseään myös ylimmäksi jumalaksi.
Tämä uusi, Augustusta palvova uskonto kukoisti ja sitä harjoitettiin hänen elinaikanaan koko Rooman valtakunnan alueella Palestiinaa, juutalaisten kotimaata, lukuun ottamatta. Ja tämä ihmisjumalain aikakausi jatkui, kunnes virallisella roomalaiskultilla oli luettelo yli neljästäkymmenestä itsensä jumaluudeksi korottaneesta ihmisestä, jotka kaikki väittivät, että heidän syntymänsä oli ollut yliluonnollinen tapahtuma ja että heillä oli muitakin yli-inhimillisiä ominaisuuksia.
Saalemin uskovien hupenevan joukon kantaa puolusti viimeisenä muuan harras saarnaajien ryhmä: kyynikot, jotka kehottivat roomalaisia hylkäämään hillittömät ja mielettömät uskonnolliset rituaalinsa ja palaamaan erääseen sellaiseen palvontamuotoon, joka edusti Melkisedekin evankeliumia muodossa, jollaiseksi se oli muuttunut ja tahriutunut tultuaan kosketuksiin kreikkalaisen filosofian kanssa. Mutta yhteinen kansa torjui kyynikot. Se heittäytyi mieluummin mysteerien rituaaleihin, jotka sen lisäksi, että ne tarjosivat toivon henkilökohtaisesta pelastuksesta, tyydyttivät myös vaihtelun-, jännityksen- ja huvittelunhalun.