Amenemopen opetusten ote egyptiläisten ajatusmaailmasta oli vähitellen kirpoamassa, kun erään egyptiläisen saalemilaislääkärin vaikutuksesta muuan kuningasperheen nainen omaksui Melkisedekin opetukset. Tämä nainen suostutteli poikansa, Egyptin faaraon Ikhnatonin, hyväksymään nämä opit Ainoasta Jumalasta.
Sen jälkeen kun kuolevaishahmoinen Melkisedek täältä poistui, yhdelläkään ihmisellä ei ollut tähän mennessä ollut yhtä hämmästyttävän selkeää käsitystä Saalemin ilmoitususkonnosta kuin Ikhnatonilla. Joissakin suhteissa tämä nuori Egyptin kuningas on eräs ihmiskunnan historian merkittävimpiä henkilöitä. Aikana, jolloin hengellinen lamaannus Mesopotamiassa aina vain paheni, hän piti Egyptissä elävänä oppia El Eljonista, Ainoasta Jumalasta, ja piti niin tehdessään yllä sitä filosofista monoteismin kanavaa, joka oli elintärkeä tuolloin vielä tulevaisuuteen kuuluneen Mikaelin lahjoittautumisen uskonnolliselle taustalle. Ja tunnustukseksi nimenomaan tästä sankariteosta—muiden syiden ohella—Jeesus-lapsi vietiin Egyptiin, jossa muutamat Ikhnatonin hengelliset seuraajat tapasivat hänet, ja tiettyyn määrään asti he ymmärsivät joitakin piirteitä hänen jumalallisesta tehtävästään Urantialla.
Mooses, suurin persoonallisuus Melkisedekin ja Jeesuksen välillä, oli heprealaisen rodun ja Egyptin kuningasperheen yhteinen lahja maailmalle. Ja mikäli Ikhnaton olisi omannut Mooseksen osaavuuden ja kyvykkyyden, mikäli hän olisi osoittanut hämmästyttävän uskonnollisen johtajuutensa veroista poliittista nerokkuutta, Egyptistä olisi siinä tapauksessa tullut tuon ajan suuri monoteistinen kansakunta. Ja jos niin olisi käynyt, on hyvinkin mahdollista, että Jeesus olisi elänyt enimmän osan kuolevaisen hahmossa viettämästään elämästä Egyptissä.
Yksikään kuningas ei koko historian aikana ole edennyt niin järjestelmällisesti kääntääkseen kokonaisen kansakunnan polyteismista monoteismiin kuin tämä merkillinen Ikhnaton. Mitä ällistyttävimmällä päättäväisyydellä tämä nuori hallitsija katkaisi siteet menneisyyteen: muutti nimensä, hylkäsi pääkaupunkinsa, rakensi kokonaan uuden kaupungin ja loi uuden taiteen ja kirjallisuuden kokonaiselle kansalle. Mutta hän eteni liian nopeasti; hän rakensi liian paljon—enemmän kuin saattoi säilyä, sitten kun hän oli poissa. Hän ei toisaalta kyennyt järjestämään kansansa aineellista turvallisuutta ja hyvinvointia, mikä kaikki tuli epäsuotuisasti hänen uskonnollisia opetuksiaan vastaan, sitten kun vastoinkäymisten ja sorron tulvavedet myöhemmin pyyhkäisivät egyptiläisten yli.
Olisipa tällä hämmästyttävän selväpiirteisen näkemyksen ja epätavallisen määrätietoisuuden omanneella miehellä ollut Mooseksen poliittinen tarkkavaistoisuus, niin hän olisi muuttanut koko historian kulun siltä osin, kuin kysymys on läntisen maailman uskonnon kehityksestä ja totuuden julkitulosta. Elinaikanaan hän pystyi hillitsemään yleensäkin huonoon huutoon saattamiensa pappien toimintaa, mutta nämä ylläpitivät kulttejaan salassa ja riensivät toimimaan, heti kun nuori kuningas joutui pois vallasta. Eivätkä papit vitkastelleet yhdistäessään kaikki Egyptiä sittemmin kohdanneet vaikeudet hänen hallituskautenaan tapahtuneeseen monoteismin pystyttämiseen.
Siinä Ikhnaton osoitti viisautta, että hän pyrki juurruttamaan monoteismin aurinkojumalan valepuvussa. Tämä päätös lähteä rakentamaan Universaalisen Isän palvontaa tuomalla kaikki jumalat aurinkokultin piiriin, juontui edellä mainitun saalemilaislääkärin antamasta neuvosta. Ikhnaton otti tuolloin olemassa olleen Aton-uskon yleisesti tunnetut opinkappaleet Jumaluuden isyydestä ja äitiydestä ja loi niistä uskonnon, joka tiedosti läheisen palvontayhteyden ihmisen ja Jumalan välillä.
Ikhnaton oli riittävän viisas pitääkseen palvonnan ulkonaisesti edelleen auringonjumala Atonin palvontana, samalla kun hän johdatti seuraajansa Ainoan Jumalan, Atonin luojan ja kaikkien ylimmän Isän, verhottuun palvontaan. Tämä nuori opettaja-kuningas oli tuottelias kirjailija, joka kirjoitti tutkielman nimeltä ”Ainoa Jumala”. Kirjassa oli kolmekymmentäyksi lukua. Palattuaan valtaan papit hävittivät sen jäljettömiin. Ikhnaton kirjoitti myös satakolmekymmentäseitsemän hymniä, joista kahtatoista nyt säilytetään Vanhan Testamentin Psalmien kirjassa ja pidetään heprealaisten kirjoittamina.
Ikhnatonin uskonnon ylivoimaisesti tärkein sana päivittäisessä elämässä oli ”vanhurskaus”, ja ennen pitkää hän laajensi oikeintekemisen käsitettä niin, että sen piiriin kuuluivat niin kansainvälinen kuin kansallinenkin etiikka. Tuolloin eli sukupolvi, jossa ilmeni hämmästyttävää omakohtaista hurskautta ja jolle oli ominaista, että älykkäämpien miesten ja naisten keskuudessa esiintyi aitoa pyrkimystä Jumalan löytämiseen ja tuntemiseen. Tuona aikana ei sosiaalinen asema eikä varallisuus tuonut kenellekään egyptiläiselle mitään etua lain edessä. Egyptin perhe-elämä vaikutti paljon moraalisen kulttuurin säilymiseen ja kohoamiseen, ja se oli innoittavana esimerkkinä juutalaisten myöhemmälle erinomaiselle perhe-elämälle Palestiinassa.
Ikhnatonin evankeliumin kohtalokas heikkous oli sen sisältämä suurin totuus: oppi siitä, ettei Aton ollut pelkästään Egyptin luoja, vaan myös ”koko maailman, ihmisen ja eläinten ja kaikkien vieraiden maiden, jopa Syyrian ja Kushin luoja tämän Egyptinmaan lisäksi. Hän asettaa kaikki paikalleen ja pitää huolen kaikkien tarpeista.” Nämä käsitykset Jumaluudesta olivat korkeita ja yleviä, mutta ne eivät olleet kansallismielisiä. Tällaiset uskonnon piirissä esiintyneet kansainväliset mielialat eivät olleet omiaan lisäämään Egyptin armeijan taistelumieltä sotatanterella, kun ne sen sijaan antoivat pappien käteen tehokkaita aseita käytettäviksi nuorta kuningasta ja hänen uutta uskontoaan vastaan. Hänen käsityksensä Jumaluudesta oli myöhempien heprealaisten vastaavaa käsitettä paljon korkeammalla, mutta se oli edennyt liian kauas palvellakseen enää kansakunnanrakentajan päämääriä.
Vaikka yksijumalaisuuden ihanne Ikhnatonin poismenon myötä kärsikin tappion, ajatus yhdestä Jumalasta jäi silti pysyvästi monien ryhmien mieleen. Ikhnatonin vävy palasi pappien mukana palvomaan vanhoja jumalia ja muutti nimensä Tutankhameniksi. Teebasta tuli taas pääkaupunki, ja papit lihoivat maaomaisuutensa varassa, olihan heidän hallussaan lopulta seitsemäsosa koko Egyptistä. Eikä aikaakaan, kun muuan tämän samaisen pappissäädyn jäsen anasti röyhkeästi kruunun.
Mutta kokonaan papit eivät monoteismin aaltoa pystyneet kammitsoimaan. Heidän oli pakko yhdistellä jumalia ja kirjoittaa yhä useampia jumalten nimiä yhdysviivoin yhdeksi nimeksi. Jumalten perhe supistui supistumistaan. Ikhnaton oli yhdistänyt taivaalla liekehtivän kiekon ja Luojajumalan, eikä tämä ajatus lakannut leimahtelemasta liekkiin ihmisten, yksinpä pappienkin, sydämessä vielä kauan sen jälkeen, kun nuori uudistaja oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Monoteismin ajatus ei milloinkaan sammunut ihmisten sydämestä, ei Egyptissä eikä maailmassa. Se kyti saman jumalallisen Isän Luoja-Pojan saapumiseen asti, sen ainoan Jumalan, jota Ikhnaton niin antaumuksellisesti oli julistanut koko Egyptin palvottavaksi.
Ikhnatonin opin heikkoutena oli se, että hän piti esillä niin pitkälle kehittynyttä uskontoa, että vain sivistyneet egyptiläiset kykenivät täysin käsittämään hänen opetuksensa. Maatyöläisten syvät rivit eivät oikeastaan koskaan ymmärtäneet hänen evankeliumiaan, ja siksi ne olivat valmiit palaamaan pappien mukana entisaikoina harjoitettuun Isiksen ja hänen puolisonsa Osiriksen palvontaan, Osiriksen, jonka oletettiin ihmeenkaltaisella tavalla heränneen pimeyden ja pahuuden jumalan Setin hänelle aiheuttamasta julmasta kuolemasta.
Oppi kaikille ihmisille tarjolla olevasta kuolemattomuudesta oli egyptiläisille liian edistyksellinen. Vain kuninkaille ja rikkaille oli luvassa kuolleistaherääminen. Juuri sen vuoksi he niin huolellisesti palsamoivat ja säilyttivät näiden ruumiit hautakammioissaan tuomiopäivää varten. Mutta ajatus pelastuksen ja ylösnousemuksen demokraattisuudesta, jota Ikhnaton nimenomaan oli opettanut, pääsi lopulta voitolle ja jopa niin laajasti, että egyptiläiset myöhemmin jo uskoivat mykkien eläintenkin eloonjäämiseen.
Vaikka tämän egyptiläisen hallitsijan yritys houkutella kansansa palvomaan yhtä ainoaa Jumalaa näyttikin valuneen hiekkaan, olisi huomattava, että hänen työnsä jälkivaikutukset säilyivät vuosisatojen ajan sekä Palestiinassa että Kreikassa ja että Egyptistä tuli näin se välittäjä, jonka kautta Niilin varsien monikoosteinen ja kehitysperäinen sivistys ja Eufratin seutujen ilmoitusperäinen uskonto välittyivät kaikille myöhemmille länsimaiden kansoille.
Tämän Niilinlaaksossa tapahtuneen moraalin kehityksen ja hengellisen kasvun suurenmoisen aikakauden hohto oli nopeasti himmenemässä suunnilleen niihin aikoihin, jolloin heprealaisten kansallinen elämä oli alkamassa, ja näiden beduiinien Egyptissä-olosta seurasi, että he veivät mukanaan monia aineksia näistä opetuksista ja omassa rotukohtaisessa uskonnossaan pelastivat monet Ikhnatonin opinkappaleet unohdukselta.