Vuoden 2000 eKr tienoilla seetiläisten opetukset olivat jo kutakuinkin kadonneet Kaksoisvirranmaan uskonnoista, joihin vaikuttivat etupäässä kahden maahantunkeutujaryhmän, nimittäin läntisestä autiomaasta soluttautuneiden beduiiniseemiläisten ja pohjoisesta tulleiden barbaariratsumiesten alkeelliset uskomukset.
Mutta Mesopotamiasta ei koskaan täysin hävinnyt jo alkuaikojen adamiittikansojen noudattama tapa kunnioittaa viikon seitsemättä päivää. Melkisedekin aikana seitsemättä päivää pidettiin tosin huono-onnisuudessaan päivistä pahimpana. Siihen kohdistuivat mitä moninaisimmat tabut: pahana seitsemäntenä päivänä oli laitonta taittaa taivalta, keittää ruokaa tai virittää tulta. Juutalaisten mukana Palestiinaan kulkeutui monia sellaisia mesopotamialaistabuja, joiden he olivat havainneet perustuvan babylonialaista seitsemännen päivän, sapatin, viettämiseen.
Vaikka Saalemin opettajat tekivät paljonkin jalostaakseen ja kohentaakseen Mesopotamian uskontoja, he eivät siltikään onnistuneet voittamaan näitä eri kansanheimoja pysyvästi yhden ja ainoan Jumalan tunnustamisen kannalle. Tällainen opetus saavutti valta-aseman yli sadanviidenkymmenen vuoden ajaksi ja antoi sitten vähä vähältä periksi vanhemmalle uskolle monilukuisiin jumaluuksiin.
Saalemilaiset opettajat vähensivät Mesopotamian jumalien lukumäärää melkoisesti, niin että he yhteen aikaan saivat pääjumaluuksien luvun laskemaan seitsemään: Bel, Shamash, Nabu, Anu, Ea, Marduk ja Sin. Uuden opetuksen kukoistuskautena he korottivat kolme näistä jumalista kaikkien muiden yläpuolelle, babylonialaiseksi triadiksi: Bel, Ea ja Anu; maan, meren ja taivaankannen jumalat. Eri paikkakunnilla versoi vielä lisää triadeja, jotka kaikki toivat mieleen andiittien ja sumerilaisten opetukset kolminaisuudesta. Ja samalla ne perustuivat siihen, mitä saalemilaiset uskoivat kolmen ympyränkehän muodostamasta Melkisedekin tunnuksesta.
Saalemilaisopettajat eivät kyenneet koskaan täysin hävittämään Ishtarin, jumalten äidin ja sukupuolisen hedelmällisyyden hengen, nauttimaa kansansuosiota. He tekivät parhaansa tämän jumalattaren palvonnan jalontamiseksi, mutta koskaan eivät babylonialaiset eivätkä heidän naapurinsa olleet kokonaan päässeet naamioiduista seksuaalisista palvontamuodoistaan. Joka puolella Kaksoisvirranmaata oli muodostunut yleiseksi tavaksi, että kaikki naiset ainakin kerran nuoruudessaan antautuivat tuntemattomien syleiltäviksi. Tätä pidettiin Ishtarin vaatimana uhrautuvuutena, ja uskottiin, että hedelmällisyys oli paljolti tämän seksuaaliuhrin varassa.
Aluksi Melkisedekin opetusten leviäminen sujui varsin tyydyttävästi, kunnes Kishin koulun johtaja Nabodad päätti käydä keskitettyyn hyökkäykseen vallitsevaa temppelihaureuskäytäntöä vastaan. Mutta Saalemin lähetyssaarnaajat kärsivät tappion yrittäessään toteuttaa tätä sosiaalista uudistusta, ja tämän epäonnistuneen yrityksen raunioihin sortuivat myös kaikki heidän mainittua uudistustakin tärkeämmät hengelliset ja filosofiset opetuksensa.
Tätä Saalemin evankeliumin kärsimää tappiota seurasi välittömästi Ishtar-kultin nousu, rituaalin, joka jo oli vallannut Palestiinan Ashtorethina, Egyptin Isiksenä, Kreikan Afroditena ja joka oli tunkeutunut pohjoisten heimojen keskuuteen Astartena. Ja juuri tämän ishtarinpalvonnan elpymisen myötä babylonialaiset papit ryhtyivät jälleen tähyilemään tähtiä; astrologia koki Mesopotamiassa viimeisen suuren elpymisensä, ennustamisesta tuli muotiasia, ja vuosisatojen ajan papisto rappeutumistaan rappeutui.
Melkisedek oli muistuttanut seuraajiaan siitä, että nämä opetuksessaan saarnaisivat ainoasta Jumalasta, kaiken olevaisen Isästä ja Luojasta, ja kehottanut heitä saarnaamaan yksinomaan evankeliumia vain uskon kautta saavutettavasta jumalallisesta suosiosta. Mutta uuden totuuden opettajat ovat useinkin erehtyneet yrittämään liikaa, yrittämään hitaan evoluution korvaamista äkillisellä revoluutiolla. Mesopotamiassa toimineet Melkisedekin lähetyssaarnaajat nostivat moraalin tavoitetason kansan kannalta aivan liian korkealle. He yrittivät liikaa, ja heidän ajamansa jalo asia kärsi tappion. Heidät oli valtuutettu saarnaamaan tarkalleen määrättyä evankeliumia, julistamaan totuutta siitä, että Universaalinen Isä on todellinen, mutta he sotkeutuivat arvokkaalta tavoitteelta näyttäneeseen tapasääntöjen uudistamiseen. Ja näin heidän suuri tehtävänsä ajautui sivuraiteille, itse asiassa se katosi pettymykseen ja unohdukseen.
Kishissä sijainneen Saalemin pääpaikan hajaantumiseen tarvittiin vain yhden sukupolven aika, ja ainoaan Jumalaan uskomisen puolesta tehty julistustyö päättyi käytännöllisesti katsoen koko Mesopotamiassa. Mutta Saalemin koulujen opetuksen jättämät jäljet eivät hävinneet. Hajallaan siellä täällä olevat vähäiset ryhmät uskoivat edelleenkin ainoaan Luojaan ja taistelivat mesopotamialaispappien epäjumalainpalvontaa ja moraalittomuutta vastaan.
Juuri ne Saalemin lähetyssaarnaajat, jotka toimivat heidän oppiensa hylkäämistä seuranneena aikana, kirjoittivat monet Vanhan testamentin psalmeista. He kaiversivat ne kiveen, josta myöhempien aikojen heprealaispapit ne vankeutensa aikana löysivät ja sisällyttivät ne sittemmin virsikokoelmaan, jota on pidetty juutalaisten kirjoittamana. Näitä Babylonista peräisin olevia kauniita psalmeja ei kirjoitettu Bel-Mardukin temppeleissä, vaan ne olivat aikaisempien Saalemin lähetyssaarnaajien jälkeläisten työtä, ja ne muodostavat jyrkän vastakohdan babylonialaisten pappien maagisille kyhäelmille. Jobin kirja heijastaa melko hyvin Saalemin koulun opetuksia Kishissä ja kaikkialla Mesopotamiassa.
Monia Kaksoisvirranmaan uskonnollisen kulttuurin aineksia kulkeutui heprealaiseen kirjallisuuteen ja liturgiaan Egyptin kautta Amenemopen ja Ikhnatonin toiminnan välityksellä. Egyptiläisten keskuudessa säilyivät huomattavan hyvin opetukset sosiaalisesta velvollisuudentunnosta, jotka olivat peräisin varhaisemmilta andiittimesopotamialaisilta ja jotka Eufratinlaaksoa hallussaan pitäneet myöhempien aikojen babylonialaiset olivat varsin suuressa määrin jo kadottaneet.