Vuosisatojen vieriessä Intian väestö tiettyyn määrään palasi Vedojen muinaisiin rituaaleihin siinä muodossa, miten rituaalit olivat muuttuneet Melkisedekin lähetyssaarnaajien opetusten seurauksena ja millaisiksi myöhempien aikojen bramiinipapisto oli ne jähmettänyt. Tämä maailman uskonnoista vanhin ja kosmopoliittisin on kokenut yhä uusia muutoksia reagoidessaan buddhalaisuuteen ja jainalaisuuteen sekä myöhemmin ilmaantuneisiin muhamettilaisuuden ja kristinuskon vaikutuksiin. Mutta siihen mennessä kun Jeesuksen opetukset saavuttivat Intian, ne olivat jo siinä määrin länsimaalaistuneet, että niistä oli tullut ”valkoisen miehen uskonto”, ja niin ollen ne olivat hindujen ajattelutavalle outoja ja vieraita.
Nykyisellään hindulainen teologia kuvaa neljä jumaluuden ja jumalallisuuden alenevaa tasoa seuraavasti:
1. Brahmuus, Absoluutti, Ääretön Ainoa, SE ON.
2. Trimurti, hindulaisuuden korkein kolminaisuus. Tässä yhdistelmässä Brahma, sen ensimmäinen jäsen, käsitetään niin, että hän on luonut itse itsensä Brahmuudesta—infiniittisyydestä. Brahma voisi olla perustana Universaalisen Isän käsitteelle, ellei sitä olisi niin läheisesti samastettu panteistiseen Äärettömään Ainoaan. Brahma samastetaan myös kohtaloon.
Sivan ja Vishnun, toisen ja kolmannen jäsenen, palvonta sai alkunsa ensimmäisellä Kristuksen jälkeisellä vuosituhannella. Siva on elämän ja kuoleman herra, hedelmällisyyden jumala ja hävityksen valtias. Vishnu on tavattoman suosittu siitä syystä, että hänen uskotaan aika ajoin ruumiillistuvan ihmishahmoiseksi. Tällä tavoin Vishnusta tulee intialaisten mielikuvitusmaailmassa todellinen ja elävä. Jotkut ovat toisaalta sitäkin mieltä, että joko Siva tai Vishnu on kaiken muun yläpuolella.
3. Vedalaiset ja jälkivedalaiset jumaluudet. Monet arjalaisten muinaisista jumalista, kuten Agni, Indra ja Soma, ovat säilyneet toissijaisina jumalina Trimurtin kolmen jäsenen rinnalla. Lukemattomia uusia jumalia on noussut vedalaisen Intian alkuaikojen jälkeen, ja nekin on liitetty hindulaiseen jumalaperheeseen.
4. Puolijumalat: myöhempien aikojen kulttien yli-ihmiset, puolijumalat, sankarit, demonit, aaveet, pahat henget, menninkäiset, hirviöt, peikot ja pyhimykset.
Vaikka hindulaisuus ei ole pitkään aikaan onnistunut saamaan uutta eloa Intian kansaan, siitä on kuitenkin samalla sanottava, että se on tavallisesti ollut suvaitsevainen uskonto. Sen suuri voima on siinä, että se on osoittautunut Urantialla esiintyvistä uskonnoista kaikkein mukautuvimmaksi ja vähiten jähmettyneeksi. Se kykenee muuntumaan lähes rajattomasti, ja puitteet, joiden sisällä se sopeutuu joustavasti mitä erilaisimpiin käsityksiin, ulottuvat epätavallisen laajalle niin, että niiden väliin mahtuvat yhtä hyvin älykköbramiinin korkealentoiset ja puolittain monoteistiset pohdiskelut kuin alhaisiin paarialuokkiin kuuluvien tietämättömien uskovaisten peittelemätön fetisismi ja primitiiviset kulttitavat.
Hindulaisuus on säilynyt siksi, että se on mitä suurimmassa määrin erottamaton osa Intian sosiaalista perusrakennetta. Sillä ei ole mitään suurellista hierarkiaa, joka olisi järkytettävissä tai hävitettävissä, vaan se kutoutuu kansan elämänkuvioihin. Sillä on kaikkia muita kultteja parempi kyky sopeutua muuttuviin olosuhteisiin, ja se suhtautuu suvaitsevan omaksuvasti moniin muihin uskontoihin. Niinpä Gautama Buddhaa ja jopa Kristusta väitetään Vishnun inkarnoitumiksi.
Tänä päivänä Intiassa tarvitaan ennen muuta Jeesuksen evankeliumin julkituomista—sitä, että Jumala on Isä ja ihminen on poika, sekä tästä johtuvaa kaikkien ihmisten veljeyttä, mikä toteutuu henkilökohtaisella tasolla rakastavana huolenpitona ja sosiaalisena palveluna. Tarpeellinen filosofinen käsitteistö ja tarpeellinen kulttistruktuuri ovat Intiassa jo olemassa. Mitä tarvitaan, on Ihmisen Pojan alkuperäisessä evankeliumissa julki tuodusta dynaamisesta rakkaudesta singahtava elävöittävä kipinä—edellyttäen, että tämä evankeliumi riisutaan niistä länsimaisista dogmeista ja opinkappaleista, jotka ovat olleet omiaan tekemään Mikaelin elämäntyönä olleesta lahjoittautumisesta valkoisen miehen uskonnon.