Vaikka brahmalaisuuden korkein vaihe tuskin oli uskonto, se oli toki kuolevaisen olennon mielen ylevimpiä kurottautumisia filosofian ja metafysiikan maailmoihin. Siinä tarkoituksessa kerran liikkeelle lähdettyään, että lopullinen todellisuus löytyisi, intialainen ajattelu ei pysähtynyt, ennen kuin se oli pohdiskellut lähes jokaista teologian osa-aluetta paitsi uskonnon olennaisinta kaksoiskäsitettä: universumin kaikkien luotujen Universaalisen Isän olemassaoloa ja näiden samaisten luotujen universumissa kokeman ylösnousemuksen tosiasiaa, kun luodut pyrkivät saavuttamaan ikuisen Isän, joka on käskenyt heidän olla täydellisiä, niin kuin hänkin on täydellinen.
Brahmuus-käsitteessä noiden aikojen mielet tavoittelivat vakavasti ideaa jostakin kaiken täyttävästä Absoluutista, sillä tämä postulaattina esitetty käsite identifioitiin samalla kertaa sekä luovaksi energiaksi että kosmiseksi reaktioksi. Brahmuuden käsitettiin olevan kaikenlaisen määrittelyn ulottumattomissa ja olevan käsitettävissä vain kieltämällä peräjälkeen kaikki finiittiset ominaisuudet. Se oli eittämättä uskoa johonkin absoluuttiseen—jopa infiniittiseen—olentoon, mutta tämä käsite oli suurelta osin vailla persoonallisuuden attribuutteja, eivätkä yksittäiset uskonnonharjoittajat sen vuoksi voineet sitä kokea.
Brahmuus-Narajana miellettiin Absoluutiksi, infiniittiseksi SE ON -olevaiseksi, potentiaalisen kosmoksen luovaksi alkuvoimaksi, Universaaliseksi Itseydeksi, joka on olemassa staattisena ja potentiaalisena läpi koko ikuisuuden. Mikäli tuolloiset filosofit olisivat kyenneet jumaluuden käsittämisessään etenemään askelen verran pitemmälle, mikäli he olisivat kyenneet mieltämään Brahmuuden yhdistäväksi ja luovaksi eli persoonallisuudeksi, joka on luotujen ja kehittyvien olentojen lähestyttävissä, silloin olisi sellaisesta opetuksesta saattanut tulla Urantialla kaikkein pisimmälle päässyt hahmotelma Jumaluudesta, sillä siihen olisivat silloin sisältyneet koko jumaluuden funktion viisi ensimmäistä tasoa, ja se olisi hyvinkin saattanut aavistaa myös kaksi jäljellä olevaa tasoa.
Tietyissä osakysymyksissä Ainoan Universaalisen Ylisielun käsite kaikkien luotujen olentojen olemassaolosta tehdyn yhteenvedon kokonaistuloksena johdatti Intian filosofit hyvin lähelle totuutta Korkeimmasta Olennosta, mutta tästä totuudesta ei ollut heille mitään hyötyä siksi, että he eivät onnistuneet kehittämään mitään ymmärrettävää tai järkevää omakohtaista lähestymistietä kehittelemänsä, Brahmuus-Narajanaksi kutsutun, teoreettisen ja monoteistisen päämäärän saavuttamiseen.
Syysuhteen jatkuvuuden karma-prinsiippi taas on hyvin lähellä totuutta kaikkien ajallis-avaruudellisten toimintojen heijastuksellisesta synteesistä Korkeimman jumaluusläsnäolossa, mutta tämä postulaatti ei tarjonnut koskaan sellaista mahdollisuutta, että yksittäinen uskonnonharjoittaja sen rinnalla saavuttaisi omakohtaisesti Jumaluuden, vaan se tarjosi vain koko persoonallisuuden perimmältään tapahtuvan vaipumisen Universaaliseen Ylisieluun.
Brahmalaisuuden filosofia oli oivaltamaisillaan myös sen, että ihmisessä on Ajatuksensuuntaaja, mutta totuuden väärinkäsittäminen turmeli tämän ajatuksen. Opetus, jonka mukaan sielu on Brahmuuden asuinpaikka ihmisessä, olisi tasoittanut tietä edistyneelle uskonnolle, ellei tätä käsitystä olisi täysin turmellut sellainen usko, ettei tämän ihmisen sisimmässä olevan Universaalisen Ainoan ohella ole mitään inhimillistä yksilöllisyyttä.
Opinkappaleessaan minä-sielun sulautumisesta Ylisieluun Intian filosofit eivät jättäneet mitään mahdollisuutta sellaiselle, että jotakin inhimillistä, jotakin uutta ja ainutlaatuista, jotakin ihmisen tahdon ja Jumalan tahdon yhdistymisestä syntyvää, jäisi elämään. Opetus sielun palaamisesta Brahmuuteen on varsin samansuuntainen sen totuuden kanssa, että Suuntaaja palaa Universaalisen Isän poveen, mutta jokin selvästi Suuntaajasta erottuva jatkaa sekin olemassaoloaan, nimittäin kuolevaisen olennon persoonallisuuden morontiakaksoiskappale. Ja brahmalaisesta filosofiasta tämä äärimmäisen tärkeä käsitys kohtalokkaasti puuttui.
Brahmalainen filosofia on päässyt lähelle monia maailmankaikkeuden tosiasioita ja lähestynyt lukuisia kosmisia totuuksia, mutta se on aivan liian usein joutunut sen erehdyksen uhriksi, ettei se ole osannut tehdä eroa todellisuuden eri tasojen, sellaisten kuin absoluuttisen, transsendenttisen ja finiittisen tason välillä. Se ei ole ottanut lukuun sitä, että mikä saattaa olla finiittis-illusorista absoluuttisella tasolla, saattaakin finiittisellä tasolla olla absoluuttisen todellista. Se ei ole huomannut myöskään olennaisen tärkeää Universaalisen Isän persoonallisuutta, Isän, johon on saatavissa henkilökohtainen yhteys kaikilta tasoilta: evolutionaarisen luodun rajoitetusta jumalakokemuksesta aina Iankaikkisen Pojan rajattomaan Paratiisin-Isän kokemiseen saakka.