Tiibetistä on löydettävissä mitä omituisin yhdistelmä Melkisedekin opetuksia, joihin kietoutuu buddhalaisuutta, hindulaisuutta, taolaisuutta ja kristinuskoa. Kun buddhalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Tiibetiin, heitä odotti hyvin paljon samanlainen ihmisten alkukantainen luonnontila, jollaisen ensimmäiset kristityt lähetyssaarnaajat kohtasivat Euroopan pohjoisten heimojen keskuudessa.
Nämä ajatusmaailmaltaan yksinkertaiset tiibetiläiset eivät halunneet kokonaan luopua ikivanhasta magiastaan ja loitsuistaan. Nykytiibetiläisten rituaaleja edustavien uskonnollisten seremonioiden tutkimus tuo nähtäville paljaspäisiksi ajeltujen pappien ylettömän monilukuiseksi paisuneen veljeskunnan, joka harjoittaa mutkikasta rituaalia. Rituaaliin kuuluu kellojensoittoa, veisuuta, suitsutusta, kulkueita, rukousnauhoja, veistokuvia, taikakaluja, kuvia, pyhää vettä, ylellisen loistavia asuja ja taidokkaita kuoroesityksiä. Heillä on joustamattomia dogmeja ja jähmettyneitä uskonkappaleita, mystisiä riittejä ja erityisiä paastoja. Heidän hierarkiaansa kuuluu munkkeja, nunnia, apotteja ja suurlama. He rukoilevat enkeleitä, pyhimyksiä, Pyhää Äitiä ja jumalia. He harrastavat ripittäytymistä ja uskovat kiirastuleen. Heidän luostarinsa ovat laajoja ja heidän katedraalinsa suurenmoisia. He toistavat toistamasta päästyään pyhiä rituaaleja ja uskovat, että tällaiset seremoniat tuovat pelastuksen. Rukoukset kiinnitetään pyörään ja sen pyöriessä vetoomusten uskotaan muuttuvan vaikuttaviksi. Minkään muun nykyajan kansan keskuudessa ei esiinny niin monista eri uskonnoista peräisin olevien tapojen noudattamista. Ja tällainen kumulatiivinen liturgia on väistämättä tavattoman vaivalloista ja sietämättömän rasittavaa.
Tiibetiläisillä on aineksia kaikista johtavista maailmanuskonnoista—ei kuitenkaan Jeesuksen evankeliumin yksinkertaisia opetuksia ihmisestä Jumalan poikana, ihmisten veljeydestä ja alati kohti korkeuksia nousevasta ikuisen universumin kansalaisuudesta.