Alkuaikojen kehitysuskonnon tehtävänä on säilyttää ja laajentaa niitä sosiaalisia, moraalisia ja hengellisiä perusarvoja, jotka ovat vähitellen muotoutumassa. Uskonnon tätä tehtävää ihmiskunta ei pane merkille tietoisesti, vaan se toteutuu pääasiassa rukouksen funktion avulla. Rukoilu edustaa jokaisen ryhmän kohdalla tahatonta mutta kuitenkin persoonallista ja kollektiivista pyrkimystä varmistaa (aktualisoida) tämä korkeampien arvojen säilyminen. Ilman rukoilun antamaa varjelua kaikki pyhät päivät muuttuisivat taas pelkiksi vapaapäiviksi.
Uskonto ja siihen kuuluvat toiminnot, niistä tärkeimpänä rukoilu, liittyvät vain arvoihin, jotka saavuttavat yleisen sosiaalisen tunnustuksen, ryhmän hyväksynnän. Niinpä kun alkuaikojen ihminen pyrki tyydyttämään alhaisempia tuntemuksiaan tai toteuttamaan häikäilemättömän itsekkäitä mielihalujaan, hän ei päässyt osalliseksi uskonnon tarjoamasta lohdutuksesta eikä rukoilun suomasta avusta. Mikäli yksilö pyrki saamaan toteutetuksi jotakin sellaista, joka oli yhteiskunnanvastaista, hänen oli pakko etsiä ei-uskonnollisen magian apua, hänen oli turvauduttava noitiin, ja sen vuoksi hän pakostakin jäi vaille rukouksen antamaa apua. Rukouksesta tuli näin ollen jo sangen varhaisessa vaiheessa sosiaalisen kehityksen, moraalisen etenemisen ja hengellisen edistymisen voimallinen vauhdittaja.
Mutta primitiivinen mieli ei ollut sen paremmin looginen kuin johdonmukainenkaan. Alkuajan ihmiset eivät tajunneet, etteivät aineelliset asiat kuulu rukouksen piiriin. Nämä ajatusmaailmaltaan yksinkertaiset sielut järkeilivät, että ravinto, asuinsuoja, sade, riista ja muut aineelliset hyvät kohottivat sosiaalista hyvinvointia. Niinpä he alkoivat rukoilla saadakseen näitä aineellisia siunauksia. Vaikka tämä merkitsi rukouksen vääristymistä, rohkaisi se kuitenkin ponnistelemaan näiden aineellisten tavoitteiden saavuttamiseksi sosiaalisin ja eettisin toiminnoin. Vaikka tällainen rukouksen väärinkäyttö madalsi kansan tiedostamia hengellisiä arvoja, se samalla kuitenkin kohotti suoraan sen taloudellisia, sosiaalisia ja eettisiä tapasääntöjä.
Rukoileminen on kaikkein alkeellisimman tyyppisessä mielessä vasta monologin asteella. Hyvin pian siitä tulee dialogi, eikä aikaakaan, kun se laajenee ryhmässä harjoitettavan palvonnan tasolle. Rukoilu merkitsee, että alku-uskonnon esimaagiset loitsut ovat kehittyneet tasolle, jossa ihmismieli tunnustaa hyväntahtoisten voimien tai olentojen todellisuuden, ja nämä kykenevät lisäämään sosiaalisia arvoja ja kohottamaan moraalisia ihanteita, ja lisäksi ihminen tajuaa näiden aikaansaannosten olevan peräisin ihmisen yläpuolelta sekä olevan erillään itsetajuisen ihmisen ja hänen kuolevaistoveriensa itseydestä. Aito rukous ilmaantuu näin ollen, vasta kun se, joka huolehtii uskonnollisesta hoivasta, hahmotetaan persoonalliseksi.
Rukoilulla ja animismilla ei juurikaan ole yhteyttä, mutta animismiin kuuluvia uskomuksia saattaa esiintyä kehkeytyvien uskonnollisten tuntemusten rinnalla. Uskonnolla ja animismilla on monissa tapauksissa ollut kokonaan eri alkulähteet.
Alkukantaisesta pelon orjuudesta vapautumattomien kuolevaisten kohdalla on olemassa todellinen vaara, että rukoilu kaikkineen saattaa johtaa sairaalloiseen synnintuntoon, perusteettomaan vakuuttuneisuuteen omasta syyllisyydestä—todellisesta tai kuvitellusta. Mutta nykyisin ei ole todennäköistä, että kovinkaan moni käyttäisi niin paljon aikaa rukoilemiseen, että se johtaisi tällaiseen oman arvottomuuden ja syntisyyden vahingolliseen hautomiseen. Rukouksen vääristymiseen ja turmeltumiseen liittyvät vaarat koostuvat tietämättömyydestä, taikauskoisuudesta, kivettymisestä, elinvoimaisuuden menettämisestä, materialismista ja fanaattisuudesta.