Rituaalissa on keskeisintä se, että se toimitetaan täydellisesti; villi-ihmisten keskuudessa rituaalia on harjoitettava tiukan täsmällisesti. Vain kun rituaali on toimitettu oikein, seremonialla on voimaa, joka pakottaa henget toimintaan. Mikäli rituaali on virheellinen, se ei tee muuta kuin herättää jumalten vihan ja tyytymättömyyden. Niinpä sen jälkeen kun ihmisen hitaasti kehittyvä mieli käsitti rituaalin suoritustavan olevan se ratkaiseva tekijä, joka määräsi sen tehokkuuden, kehittyi alkuaikojen shamaaneista ennen pitkää väistämättä papisto, joka oli harjoitettu johtamaan rituaalin pikkutarkkaa toimittamista. Ja niin ovat loputtomat rituaalit kymmenientuhansien vuosien ajan olleet yhteiskunnan riesana ja sivilisaation kirouksena; ne ovat olleet sietämättömäksi taakaksi jokaiselle elämänalalle, ihmisrodun jokaiselle hankkeelle.
Rituaali on menetelmä, jolla vallitseva tapa pyhitetään. Rituaali luo ja säilyttää myyttejä, samalla kun se on menetelmä, jolla myötävaikutetaan sosiaalisten ja uskonnollisten tapojen säilymiseen. Toisaalta taas rituaali itse on myyttien alkuun saattama. Usein rituaalit ovat aluksi sosiaalisia, myöhemmin niistä tulee taloudellisia ja lopulta ne saavat uskonnollisen seremonian pyhyyden ja arvoaseman. Rituaali saattaa toteuttamistapojensa puolesta olla henkilökohtaisesti tai ryhmässä suoritettava, tai kumpaakin, kuten rukoileminen, tanssiminen ja näytteleminen havainnollisesti osoittavat.
Sanoista tulee rituaalin osa, niin kuin ”aamen” ja ”seela” -sanojen käyttö osoittaa. Kiroilemisen tapa, rienaaminen, edustaa pyhien nimien entisen, rituaaliin kuuluneen toistamisen arvotonta käyttöä. Pyhiinvaellusten tekeminen pyhiin temppeleihin on ikivanha rituaali. Seuraavaksi rituaali muuttui monimutkaisiksi puhdistautumis-, peseytymis- ja pyhittäytymisseremonioiksi. Heimojen alkukantaisten salaseurojen vihkimysmenot olivat todellisuudessa karkea uskonnollinen riitti. Ammoisten mysteerikulttien palvontamenetelmä oli vain kertyneen uskonnollisen rituaalin pitkä yhtäjaksoinen esitys. Lopulta rituaalista kehittyivät nykyisentyyppinen sosiaalinen seremonianormisto ja uskonnollinen palvonta, meno, johon sisältyy rukoilua, laulua, vuoroluentaa sekä muita yksittäin tai ryhmässä suoritettavia hartaudenharjoituksia.
Shamaaneista liikkeelle lähtenyt papiston kehitys johti oraakkeleiden, ennustajien, laulajien, tanssijoiden, sääntekijöiden, uskonnollisten pyhäinjäännösten vartijoiden, temppelinhoitajien ja povareiden kautta uskonnollisen palvonnan tosiasiallisen ohjaajan asemaan. Lopuksi papinvirasta tuli perinnöllinen, syntyi sukupolvesta toiseen jatkuva pappiskasti.
Uskonnon kehittyessä alkoi synnynnäisten lahjojen ja erityismieltymysten mukainen pappien erikoistuminen. Toisista tuli laulajia, toisista rukoilijoita, ja jotkut erikoistuivat uhripapeiksi. Myöhemmin ilmaantuivat puhujat eli saarnaajat. Ja kun uskonto institutionaalistui, nämä papit väittivät ”pitävänsä hallussaan taivaan avaimia”.
Papit ovat aina pyrkineet tekemän vaikutuksen rahvaaseen ja herättämään siinä kunnioitusta sillä, että he toimittavat uskonnollisen rituaalin muinaisella kielellä ja tekevät kaiken maailman maagisia eleitä. Tämän tarkoituksena on hämätä palvontaan osallistuvia ja pönkittää pappien hurskautta ja arvovaltaa. Tähän kaikkeen sisältyvä suuri vaara on siinä, että rituaali muuttuu helposti uskonnon korvikkeeksi.
Papistot ovat tehneet parhaansa viivyttääkseen tieteellistä kehitystä ja estääkseen hengellistä edistystä, toisaalta ne ovat myös myötävaikuttaneet sivilisaation vakiintumiseen ja tietynlaisten kulttuurien kohenemiseen. Mutta monet nykyiset papit ovat lakanneet toimimasta jumalanpalvelusrituaalin ohjaajina ja suunnanneet huomionsa sen sijaan teologiaan, yritykseen Jumalan määrittelemiseksi.
Papit ovat kieltämättä olleet myllynkivenä rotujen kaulassa, mutta aidot uskonnolliset johtajat ovat olleet korvaamattomia sikäli, että he ovat osoittaneet tien korkeampiin ja parempiin todellisuuksiin.
[Esittänyt muuan Nebadonin Melkisedek.]
Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.