Vainajahenkien arveltiin asuvan mieluiten jossakin sellaisessa esineessä, joka oli kuulunut vainajalle, kun hän vielä eli lihallisessa hahmossa. Tämä usko selittää monien nykyajan pyhäinjäännösten tehoisuuden. Muinaisajan ihmiset kunnioittivat aina edesmenneiden johtajiensa luita, ja monet suhtautuvat pyhimysten ja sankareiden luurangon jäännöksiin yhä taikauskoisella kunnioituksella. Vielä nykyäänkin tehdään pyhiinvaellusmatkoja suurmiesten haudoille.
Usko pyhäinjäännöksiin on muinaisen fetissikultin seurausilmiö. Nykyuskontojen pyhäinjäännökset merkitsevät yritystä järkiperäistää villi-ihmisen fetissiä ja sillä keinoin nostaa se nykyajan uskonnollisissa järjestelmissä arvokkaaseen ja kunnioitettavaan asemaan. On pakanallista uskoa fetisseihin ja magiaan, mutta on olevinaan aivan oikein hyväksyä pyhäinjäännökset ja ihmeet.
Liedestä, tulisijasta, tuli enemmän tai vähemmän fetissi, pyhä paikka. Pyhäköt ja temppelit olivat aluksi fetissipaikkoja siksi, että vainajat haudattiin niihin. Mooses pystytti heprealaisten fetissimajan paikkaan, jossa se suojasi muuatta suurfetissiä: siihen aikaan vallinnutta käsitystä Jumalan laista. Mutta israelilaiset eivät koskaan luopuneet erityisestä kanaanilaisille ominaisesta uskosta kivialttariin: ”Ja tämä kivi, jonka olen patsaaksi pystyttänyt, on oleva Jumalan huone.” He uskoivat vilpittömästi, että heidän Jumalansa henki asui tällaisissa kivialttareissa, jotka itse asiassa siis olivat fetissejä.
Varhaisimmat kuvat tehtiin maineikkaiden vainajien ulkomuodon ja muiston säilyttämiseksi; ne olivat itse asiassa muistomerkkejä. Epäjumalain kuvat olivat eräs fetisismin jalostuma. Alkukantaiset ihmiset uskoivat, että pyhittämisseremonia sai hengen asettumaan kuvaan. Kun tietyt esineet siunattiin, niistäkin tuli taikakaluja.
Lisätessään toisen käskyn ammoiseen Dalamatian moraalilakiin Mooses yritti hillitä fetissinpalvontaa heprealaisten keskuudessa. Hän opasti heitä yksityiskohtaisesti, etteivät he tekisi minkäänlaista kuvaa, joka saatettaisiin pyhittää fetissiksi. Hän sanoi selvin sanoin: ”Älä tee veistettyä kuvaa, äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat maailman vesissä.” Vaikka tämä käsky osaltaan suuresti viivästyttikin taiteen kehitystä juutalaisten keskuudessa, vähensi se todellakin myös fetissinpalvontaa. Mutta Mooses oli liian viisas koettaakseen yhtäkkiä syrjäyttää ikivanhat fetissit, ja siksi hän myöntyi tiettyjen muinaisjäännösten sijoittamiseen lakitaulujen viereen sille yhdistetylle sota- ja uskonnolliselle alttarille, joka oli arkki.
Sanoistakin tuli lopulta fetissejä, aivan erityisesti niistä, joita pidettiin Jumalan sanoina. Monien uskontojen pyhistä kirjoista on näin tullut fetisistisiä vankiloita, jotka sulkevat ihmisen hengellisen mielikuvituksen muuriensa sisään. Mooseksen fetissienvastaisesta ponnistelusta tuli kaikista suurin fetissi; hänen käskyään käytettiin myöhemmin taiteen mustaamiseen sekä kauneudesta nauttimisen ja sen ihailemisen jarruttamiseen.
Muinaisina aikoina se fetissisana, jolla oli arvovaltaa, oli pelkoa herättävä opinkappale, kauhistuttavin kaikista ihmistä orjuuttaneista tyranneista. Opinkappalefetissi petkuttaa ihmisen antamaan periksi kiihkoilulle, fanaattisuudelle, taikauskoisuudelle ja suvaitsemattomuudelle sekä antautumaan mitä hirveimpiin barbaarisiin julmuuksiin. Nykyinen kunnioitus viisautta ja totuutta kohtaan on vasta hiljattain tapahtunutta vapautumista fetissienmuodostamisalttiudesta ajattelun ja järkeilyn korkeammille tasoille. Mitä tulee niihin fetissikirjoitusten kokoelmiin, joita eri uskonnonharjoittajat pitävät pyhinä kirjoina, niin niiden osalta ei uskota pelkästään, että se, mitä kirjassa on, on totta, vaan myös, että kirjaan sisältyy joka ainoa totuus. Mikäli jokin näistä pyhistä kirjoista sattuu sanomaan maapalloa litteäksi, niin muuten tervejärkiset miehet ja naiset kieltäytyvät pitkien sukupolvien ajan hyväksymästä vastaansanomatonta todistusta siitä, että planeetta on pyöreä.
Tapa avata jokin näistä pyhistä kirjoista ja antaa katseen osua johonkin umpimähkäiseen tekstikohtaan, jonka noudattaminen saattaa määrätä ratkaisun tärkeissä elämäntilanteissa tai hankkeissa, ei ole muuta kuin silkkaa fetisismiä. Valan vannominen käsi ”pyhällä kirjalla” tai vannominen jonkin syvästi kunnioitetun esineen kautta on eräs jalostuneen fetisismin muoto.
Mutta kehityksen etenemistä toki merkitsee se, että lakataan pelkäämästä villiheimon päällikön kynnensirufetissejä ja siirrytään palvomaan verratonta kirjeiden, lakien, legendojen, allegorioiden, myyttien, runojen ja kronikoiden kokoelmaa. Nämä kirjeet, legendat ja muut kun sentään heijastavat monien vuosisatojen kuluessa seuloutunutta moraalista viisautta ainakin siihen aikaan ja hetkeen saakka, jolloin ne koottiin ”pyhäksi kirjaksi”.
Jotta sanoista olisi tullut fetissejä, niitä tuli pitää henkeytettyinä, ja oletetusti jumalallisesti henkeytettyihin kirjoituksiin vetoaminen johti suoraan kirkon arvovallan vakiinnuttamiseen, kun taas ei-kirkollisten muotokaavojen kehitys johti valtion arvovallan toteutumiseen.