Aaveidenpelko oli maailman kaiken uskonnon alkulähde. Ja aikakaudesta toiseen monet heimot pysyttelivät vanhassa uskossa yhteen aaveiden luokkaan. Ne opettivat, että ihmisellä oli hyvä onni, kun aave oli hyvillään; hänellä oli huono onni, kun se oli vihoissaan.
Kun aaveidenpelkoon pohjautuva kultti saavutti uusia ulottuvuuksia, tapahtui samalla korkeammantyyppisten henkien olemassaolon tunnustaminen, henkien, jotka eivät olleet samastettavissa suoralta kädeltä kehenkään yksittäiseen ihmiseen. Ne olivat jo valmistuneita tai kunniaan nostettuja vainajahenkiä, jotka olivat edenneet aaveiden maan rajojen tuolle puolen, korkeammalla oleviin henkien maan valtakuntiin.
Käsitys kahdenlaisista henkiaaveista levisi hitaasti mutta varmasti maailman joka kolkkaan. Tämän uuden kaksijakoisen henkikäsityksen ei tarvinnut levitä heimolta heimolle, vaan se ilmaantui kaikkialla maailmassa omaehtoisesti. Avartuvaan evolutionaariseen mieleen vaikuttaessaan aatteen vaikutusvoima ei piile sen reaalisuudessa tai järkevyydessä, vaan pikemminkin sen elävyydessä sekä sen nopean ja yksinkertaisen käytäntöönsoveltamisen yleisyydessä.
Vielä myöhemmin ihmisen mielikuvitus loi käsityksen sekä hyvistä että pahoista yliluonnollisista vaikuttajista, ja jotkut aaveet eivät kehittyneet koskaan hyvien henkien tasolle. Alkuaikojen aaveidenpelon yksihenkisyys kehittyi asteittain kaksihenkisyydeksi, uudeksi käsitykseksi maallisten asioiden näkymättömästä valvonnasta. Lopultakin sekä hyvä onni että huono onni nähtiin siten, että kummallakin oli omat säätelijänsä. Ja näistä kahdesta luokasta uskottiin, että huonoa onnea tuova ryhmä oli aktiivisempi ja lukuisampi.
Kun oppi hyvistä ja pahoista hengistä lopulta kypsyi, siitä tuli kaikista uskonnollisista käsityksistä laajimmalle levinnyt ja sitkeähenkisin. Tämä dualismi merkitsi suurta uskonnollis-filosofista edistysaskelta, sillä se antoi ihmiselle mahdollisuuden selittää sekä hyvä onni että huono onni, ja samalla se antoi uskoa kuolevaisen yläpuolella oleviin olentoihin, jotka tiettyyn määrään saakka olivat käyttäytymisessään johdonmukaisia. Voitiin luottaa henkien olevan joko hyviä tai pahoja; niiden ei enää ajateltu olevan kokonaan kulloisestakin mielialastaan riippuvaisia, jollaisiksi kaikkein alkeellisimpien uskontojen yksihenkisyyden aikaiset vanhimmat aaveet kuviteltiin. Ihminen kykeni lopultakin muodostamaan käsityksen kuolevaisen yläpuolella olevista voimista, jotka olivat käytökseltään johdonmukaisia, ja tämän totuuden valkeneminen oli eräs kaikkein suurimerkityksisimpiä tapahtumia koko uskonnon kehityshistoriassa ja ihmisperäisen filosofian avartumisessa.
Kehitysuskonto on maksanut kaksihenkisyyden käsityksestä silti hirvittävän hinnan. Ihmisen vanhin filosofia pystyi ratkaisemaan hengen muuttumattomuuden ja ajallisuudessa koettavan onnen vaihtelujen välisen ristiriidan vain olettamalla, että oli kahdenlaisia henkiä: toiset hyviä ja toiset pahoja. Ja vaikka tämä usko mahdollistikin sen, että ihminen kykeni saattamaan keskinäiseen sopusointuun sattuman vaihtelut ja käsityksen kuolevaisen yläpuolella olevista muuttumattomista voimista, on tämä oppi aina siitä lähtien tehnyt uskonnonharjoittajille vaikeaksi käsittää kosmista yhtenäisyyttä. Pimeyden voimat ovat yleensä vastustaneet kehitysuskonnon jumalia.
Tähän kaikkeen sisältyvä traagisuus piilee siinä, että kun nämä ideat olivat juurtumassa ihmisen alkukantaiseen mieleen, tilanne oli todellisuudessa sellainen, ettei koko maailmassa ollut pahoja eikä riitasointuisia henkiä. Tällainen valitettava tilanne kehittyi vasta Caligastian kapinan jälkeen, ja se jatkui vain Helluntaihin asti. Käsitys hyvästä ja pahasta kosmisina rinnasteina on ihmisten filosofiassa vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadallakin hyvinkin voimissaan, sillä useimmat maailman uskonnoista kantavat yhä tätä kulttuurin syntymämerkkiä kauan sitten taakse jääneiltä aavekulttien ilmaantumisen ajoilta.