Varhaisen kehitysuskonnon alkujuuret olivat luonnonmukaisen palvonnantarpeen ohella inhimillisissä sattuman kokemuksissa, niin kutsutussa onnessa, tuiki tavallisissa tapahtumissa. Alkukantainen ihminen oli ravinnonmetsästäjä. Metsästyksen menestys on aina pakostakin vaihtelevaa, ja tästä ovat epäilemättä peräisin ne kokemukset, jotka ihminen tulkitsee hyväksi onneksi ja huonoksi onneksi. Epäonnisuus merkitsi paljon niiden miesten ja naisten elämässä, jotka jatkuvasti elivät ahdinkoisen ja epävarman olemassaolon partaalla.
Villi-ihmisen älyllisen näkökentän suppeus keskittää hänen huomionsa siinä määrin sattumallisuuteen, että onnesta tulee hänen elämässään pysyvä tekijä. Alkuaikojen urantialaiset taistelivat olemassaolosta, eivät elintasosta. He elivät uhanalaista elämää, jossa sattuma esitti tärkeää osaa. Tuntemattoman ja näkymättömän onnettomuuden alituinen pelko riippui näiden villi-ihmisten yllä ikään kuin epätoivon pilvi, joka tehokkaasti kätki varjoonsa jokaisen ilonaiheen. Heidän elämänsä oli alituista pelkoa siitä, että he tekisivät jotakin, joka toisi huonoa onnea. Taikauskoiset villit pelkäsivät aina onnekasta aikaa, sillä heidän mielestään tällainen hyvä onni tiesi taatusti onnettomuutta.
Tämä alati tuntuva huonon onnen pelko oli halvaannuttavaa. Miksi pitäisi tehdä lujasti työtä, jos satona olisi vain huonoa onnea? Miksi antaa jotakin saamatta mitään, kun yhtä hyvin voi vetelehtiä toimettomana ja törmätä hyvään onneen eli saada jotakin antamatta mitään? Ajattelemattomat ihmiset unohtavat hyvän onnensa, suhtautuvat siihen itsestäänselvyytenä, mutta huonon onnensa he muistavat kipeästi.
Muinainen ihminen eli epävarmuudessa ja alituisessa sattuman, huonon onnen, pelossa. Elämä oli jännittävää sattumankauppaa, olemassaolo oli uhkapeliä. Eikä ole ihme, jos puutteellisesti sivistyneet ihmiset uskovat yhä sattumaan ja osoittavat syvälle juurtunutta taipumusta uhkapeliin. Primitiivinen ihminen häilyi kahden voimakkaan intressin välillä: hänellä oli hinku saada jotakin antamatta mitään, ja toisaalta hän pelkäsi, ettei hän saisi mitään antaessaan jotakin. Ja tämä olemassaolon uhkapeli oli alkuaikojen villi-ihmisen ajatusmaailman pääasiallinen mielenkiinnon kohde ja ylin kiinnostuksen aihe.
Myöhempien aikojen paimentolaisilla oli sama näkemys sattumasta ja onnesta, kun myöhempien aikojen maanviljelijät sitä vastoin olivat yhä tietoisempia siitä, että satotuloksiin vaikuttivat suoraan monet sellaiset seikat, joihin ihmisellä oli vähän tai ei ollenkaan vaikutusvaltaa. Maanviljelijä havaitsi olevansa kuivuuden, tulvien, raesateiden, myrskyjen, tuhoeläinten, kasvitautien sekä kuumuuden ja kylmyyden armoilla. Ja kun kaikilla näillä luonnossa esiintyvillä voimilla oli vaikutusta yksilön hyvinvointiin, niitä pidettiin hyvänä onnena tai huonona onnena.
Tämä ajatus sattumasta ja onnesta tunkeutui väkevänä kaikkien muinaiskansojen filosofiaan. Vielä niinkin myöhään kuin Salomon viisauden kirjassa sanotaan: ”Ja minä palasin huomatakseni, ettei mene kilpajuoksu nopealle eikä taistelu väkevälle, ei myöskään leipä viisaalle eivätkä rikkaudet ymmärtäväisille, ei suosio taitaville, vaan kohtalo ja sattuma määräävät heidän kaikkien osansa. Sillä ihminen ei kohtaloaan tiedä; niin kuin kalat takertuvat pahaan verkkoon ja niin kuin linnut jäävät kiinni paulaan, niin pyydystetään ihmisen pojatkin pahana hetkenä, joka heidät yllättää.”